4.5.2015

Villa Santo Sospir eli "L’oisiveté me fatigue"






























Kun nuori, kaunis ja korea seurapiirirouva Francine Weissweiller kutsui uuden ystävänsä ja suojattinsa taiteilija Jean Cocteaun käymään villalleen Saint-Jean-Cap-Ferratin niemelle, venyi muutaman päivän mittaiseksi tarkoitettu vierailu kahdentoista vuoden rinnakaiseloksi. Ja kun menee ja kutsuu taiteilijan kotiinsa, ovat valkoiset seinät vaarassa. Meidän onneksemme Francine oli vapaa sielu, eikä asettanut esteitä Cocteaussa leimahtaneelle inspiraatiolle. Aluksi kyseessä piti olla vain pientä kynänkäyttöä, joutilaisuuden karkoitusta, kuvitusta takanreunuksen ympärille. Sellainen vaatimaton Apollo. Mutta tilanne hiukan riistäytyi, tuloksen näemme tässä. Villa Santo Sospir, eli "tatuoitu talo".

Nyt myönnän, että minun on jopa hiukan vaikeaa kirjoittaa kaikesta tästä. Kiihdyn heti kun yritänkin, paikka on niin ainutlaatuinen, ja tarina, ja kokemus, joka minulla vierailusta on. Ällistyttävä lienee sopiva sana. Yritän kuitenkin, vaikka kompastelenkin sanoihini kuvaillessani mitä näin, mitä kuulin. Huomaan ahnehtivani taas.

Villan ja Francinen kohtaaminen on kuin suoraan meidän tarinastamme (hehe). Francine näki talon huvipurreltaan mereltä käsin ja ilmoitti miljonäärimiehelleen Alexanderille, että tuon hän haluaa. Ja Alec, joka oli luvannut Francinelle hänen unelmiensa talon mikäli he juutalaisina selviäisivät sota-ajasta teki pian tämän jälkeen kaupat 1930-luvulla rakennetusta huvilasta. Myöhemmin aviomies ei Nizzan ja Monacon välissä sijaitsevalla villalla juuri viihtynyt, vaan antoi taiteilijaelämän kukoistaa ilman läsnäoloaan. Hänet piti kiireisenä rakastajatar Pariisissa.

Francine oli miehensä varakkuuden turvin toiminut jo nuoren Yves Saint Laurentin ensimesenaattina, kun hän tapasi Cocteaun Les Enfants Terrible-elokuvan kuvausten aikaan 1950-luvun Pariisissa. Francine sai miehensä vakuutettua elokuvan rahoittamisen tärkeydestä ja elokuvan joitakin kohtauksia myös kuvattiin heidän kotonaan.

Cocteau toi nuoren poikaystävänsä ("ottopojaksi" komeaa Édouard Dermitiä sanottiin) mukanaan Santo Sospiriin, kuten myös villin liudan omaa seurapiiriään. Juhlivan vierasjoukon nimilista huimaa kuin oopium, jonka tuoksu talolta leijui.

Meidän vierailumme talolle alkoi sähköpostiviestittelyllä jo hyvissä ajoin ennen Ranskan matkaa. Laitoin kyselyn sopivasta ajankohdasta monsieur Eric Marteau'lle, kerroin meidän päivämäärämme ja sain pian vastauksen: "Tervetuloa tiistaina 21.4. klo 14." Villaan ei siis niin vain piipahdeta vierailulle, käynti tulee sopia etukäteen. Meitä oli kolme pariskuntaa samaan aikaan kierroksella, joista yksi oli oppaan poskisuudelma-tuttuja entuudestaan. Vierailu maksaa 12 euroa henkilöltä.

Kaikki, mitä talosta tiesin etukäteen (vähän) ja mitä odotin (paljon), ylittyi moninkertaisesti vierailun aikana. Kaikki, kaikki oli vielä hämmästyttävämpää. Kamppailen sen kanssa kertoisinko teille kaikesta mitä opimme, vai annanko teille mahdollisuuden kokea itse. Päädyn siihen, että osa tarinoista jää teidän selvitettäväksenne, jotta taika säilyy. Seinäpiirustusten kreikkalainen mytologia, talon isäntäväen makumieltymykset fougasse-leivästä merisiileihin, viittaukset ympäröivään mereen, tunnetut taiteilijavieraat ja heidän merkkinsä talonsa, kaikki tämä on teidän löydettävissänne.

Minusta yksi jännittävämpiä seikkoja oli se, että Eric Marteau, jonka kanssa viestittelin vierailustamme, oli hauska, tatuoitu, nallekarhumainen kaveri, joka ASUU villassa. Hän hoiti Francinea tämän viimeisinä vuosina (jos ymmärsin oikein, Francine kuoli vuonna 2003 nimenomaan hänen käsivarsilleen) ja jäi perheen eli lähinnä Francinen tyttären Carolen (s. 1942) toiveesta villalle talonmieheksi ja oppaaksi. Ymmärrettävästi opastus juuri siksi on niin intiimi, värikäs, eloisa. Kysyimme mikä tyttären suhde on taloon, ja oppaamme kertoi että eh bien, madamehan oli juuri edellisen viikonlopun villalla ja palaa taas pian pidemmäksi aikaa. Meinaan pyörtyä ihan justiinsa, nämä ihmiset asuvat keskellä tuota kaikkea, viettävät ihan normaalia elämää, juovat aamukahvia, lukevat sanomalehtiä, soittavat puheluita ja heittävät kotiavaimet eteisen pöydälle tullessaan... Eric Marteaun ja Carole Weisweillerin nimet ovat kuin ovatkin pienessä tarralapussa portin summerin vieressä. En voi melkein kestää!

"Cocteau", huokaisi Francine heidän välirikkonsa aikaan, "mies, joka tuli illalliselle..." Mustasukkaisuus erotti lopulta tämän parivaljakon, epämuodollisen onnellisen perheen, niin hassulta kuin se olosuhteet huomioon ottaen kuulostaakin. Francine valitsi nuoren rakastajan ja vanha ystävä vetäytyi Villefranche-Sur-Mer'in kylään mököttämään. Francine osallistui kuitenkin Cocteaun hautajaisiin, he lähentyivät juuri ennen Cocteau kuolemaa vuonna 1963. Tytär Carolelle Jean Cocteau oli kuin toinen isä.

Villa Santo Sospir on nykyään luokiteltu historialliseksi monumentiksi ja sen tulevaisuus leijuu ihmeen avoimena. Suvun rahat ovat vuosien saatossa kai kadonneet taivaan tuuliin. On vain tuo talo, nuo koristellut seinät, tämä tarina. Katossa on kosteuden piirtämiä lätäköitä, nurkat kerjäävät korjausta. Freskot olisi restauroitava. Ymmärränkö oikein huolen kevyen jutustelun takana? Eikö KUKAAN halua auttaa tätä kohdetta? Onko rahalle annettava periksi, myydäänkö talo ja tontti jollekin varakkaalle, joka purkaa pienen keitaan ja rakentaa tilalle jättiläismäisen pylväikön kannatteleman kermanvalkoisen linnan? Aika näyttää, naapurivillalla puhutaan jo kovaan ääneen venäjää kun kiertelemme puutarhassa.

Nyt riistäydyn väkivalloin irti tästä tekstistä, sillä olen käpertynyt viime päivinä kymmeniksi tunneiksi näppäimistöni ylle, sukeltanut erinäisiin linkkeihin aiheeseen liittyen, selannut kuvia ja yrittänyt muistaa kaiken, mitä villalla puhuttiin. Jakaakseni tietenkin elämyksemme teidän kanssanne, rakkaat lukijamme!

Lue: Ostin villalta Carole Weisweillerin kirjan Villa Santo Sospir et Jean Cocteau, jossa on vanhoja valokuvia, valotetaan talon historiaa ja kerrotaan jokaisen huoneen kuvituksen tarina. Ihana. Ihana! Toivoisin myös tämän, Jean Cocteau, Les années Francine.

Katso: Cocteaun lyhytelokuva vuodelta 1952 Villa Santo Sospirista. 

Kohokohtia

Laitan teille pian juttua ja kuvia huhtikuisen matkamme ehdottomasta kohokohdasta. Varoitan, kuvia on tulossa paljon. Vaikka kuinka yrittäisin "kill my darlings", vain jonkunlainen kuvienkin runsaudensarvi on ainoa oikea tapa saatella kyseisen kohteen tunnelmaan.

Annan teidän ensin hiukan virittäytyä ja viivähtää tässä kuvassa, joka soittelee ainakin minun sieluani sanoinkuvaamattomalla tavalla.

Paikallaan on myös kiittää Virpiä, joka tästä nähtävyydestä muistutti. Ilman hänen viestiään en ehkä olisi älynnyt etsiytyä perille <3

Joko tiedätte missä kävimme?

3.5.2015

Näyttelyvinkki Helsinkiin



Moni tuskaili maaliskuussa kun ei ehtinyt järisyttävään Jumalata noorus-näyttelyyn ajan puutteen tahi sen takia, että näyttely sijaitsi täällä maailman laidalla Hangossa. No nyt stadilaisserkut valppaana. Yhden Jumalata-villin, Jori Kalliolan, töitä on ensi viikosta alkaen näytteillä keskellä Helsinkiä, Bulevardilla! Go!

"Hirsipatsaita sekä maalauksia Bulevardin porhoille ja muille vauhtipäille."
4.5.-6.6.2015
Virgo Flow Galleria, Bulevardi 12, Helsinki
Galleria on avoinna ma-pe klo 16-20 ja la-su klo 12-18.

Auringonlaskun aikaan







Kun päivän työt oli tehty ja juoksut juostu, ja jos olimme illallisaikaan villalla, asetuimme yläterassille apéroidemme kanssa odottamaan auringonlaskua. Lasi viiniä tai pastis, perunalastuja, oliiveja, tapenade-leipäsiä... mitä milloinkin. Nuo maustetut ravut, nopeasti pannun kautta käytettyinä ja majoneesin kanssa tarjottuna olivat ihania.

Kun nyt jälkiviisaana katson viikkoamme, toivon, että olisimme malttaneet istuskella enemmän. On vain kovin vaikeaa olla aloillaan, kun muutaman kymmenen kilometrin säteellä on niin paljon nähtävää, etteivät viikot, päivät ja tunnit tunnu millään riittävän. Olen ahne, ahne sille kaikelle. Tunnistan itsessäni aamun Hesarin esittelemän tohkeisuuden. 

Nyt voin onneksi viivähtää kuvissa. Tiedän, miltä tuossa tuoksui, mihin aurinko putosi ja miten vuoret näyttivät kuin väriliiduilla (meillä oli koulussa aina hienot Caran d'Achit) piirretyiltä viimeisissä valon säteissä.

2.5.2015

Verstas meren rannalla





Kävimme katsomassa (jo ennen matkaamme) miten veneenveistäjäpariskunnan kevät etenee Hangon Varisniemessä, Kappelisataman kyljessä. Ihailimme veneiden lisäksi vanhoja autoja ja moottoripyöriä, niiden keräily ja kuntoon laittaminen on harrastus puutöiltä liikenevällä ajalla. Kurkkasimme myös kaupunkikotiin ihan Hangon keskustassa. Ihan unelma, kuin astuisi vanhaan, välimeren maan postikorttiin! Kaartuvia kiviseiniä, käsinmaalattuja kaakeleita, vanhoja valaisimia maltalaisesta kirkosta...

Verstas meren rannalla on nyt vuokrattavissa jollekin tekijälle heinäkuuksi ja kaupan päälle saisi hoitaa komeaa kissaherraa ja soudella soutuveneellä. Myös kaupunkikotia sopii tiedustella taiteilijaresidenssitarkoituksiin. Meidän Creative Hanko -kollektiiviltamme voi kysyä lisää!

1.5.2015

Perhe kuin perhe

Meidän kahjon pikkuperheemme vappu oli ihan meidän näköisemme. Kolme meistä heräsi ennen kello kuutta aamulla pistämään yhden matkaan jäätelökioskin jonoon. Jäätelökioski aukeaa kello 10, mutta jos on jo vuosia ollut kesäkauden The Ensimmäinen Asiakas, on siinä tradition taakkaa harteilla. Me vanhemmat keittelimme sitten kuumaa kaakaota ja teimme kerrosvoileipiä sinne jonoon, kunnes neljän tunnin hyisen odottelun jälkeen onnellinen poika asteli kioskilta valtava tötterö kädessään.

Me vietimme aamupäivän työnjuhlaa pesemällä vierastalon terassia minkä kuohuviinin lipittämiseltä ehdimme ja laittelemalla pihaa, kunnes nälkä yllätti. Apu löytyi läheltä, syöksyimme Marttojen vappukahvilaan vastapäiselle kaupungintalolle lohileiville, karjalanpiirakoille ja munkkirinkuloille.

Jos yksi kakara oli seissyt aamuvuorossa neljä tuntia, niin teinit pitivät Hankoa pystyssä seuraavat neljä myymällä vappupalloja jäätävässä tuulessa voimisteluseuransa hyväksi. Me vastasimme ilmapallokauppiaiden vappulounaasta, eli minä puskin pöytään perinteiset nakit, lihapullat, perunasalaatit, perunalastut ja donitsit kun kohmeisesti kikattava tyttölauma sai vuoronsa päätökseen.

Sitten me yritimme käydä päiväunille, mutta avasimme vahingossa television, josta tuli Suomen Euroviisukarsinta 1987! Ahahahahaha!! Ja sitten tuli Lou laulamaan meidän takaovelle, mutta hän kyllä ymmärsi yskän kun me kiskoimme huopia nenään asti sohvillamme emmekä tarjonneet yhtään samppanjaa. Yhdellä oli vielä tennistreenitkin jossain välissä, vaikkemme ottaneet uskoaksemme, vappupäivänä.

Illalla lähdimme koko perhe katsomaan Kino Olympian punaisille samettipenkeille Bélierin perhettä. Ranskassa 2014 ensi-iltansa saanut ja huippusuosituksi osoittautunut elokuva ei ollut mitenkään erityisen hyvä elokuva, mutta sitä katsoi mielikseen ja siksi me vain nyt ilman sen kummempia selityksiä pidimme siitä. Ottakaa nenäliinat mukaan, just saying. Herra Kamera pyyhki silmiään kaulahuiviini... Elokuvassa musiikinopettajaa esittää ihana Éric Elmosnino, tuttu mm. Gaisnbourg-leffasta. Pääosaa eli "Paulaa" esittävä Louane taas on tuore löytö Ranskan The Voice-ohjelmasta. Traileriin pääset tutustumaan tästä.

Vallaurisissa Picasson perässä






En tammikuussa vielä tiennyt kuinka nopeasti palaisin Ranskaan, kun kirjoitin Francoise Gilot'n kirjasta ja haaveilin Vallaurisissa käynnistä Picasson jalanjäljissä. Nyt kolmisen kuukautta myöhemmin me sinne sitten ajoimme.

Vallauris oli jotenkin... erikoinen kokemus. Kaupunki ei ollut kovin helposti lähestyttävä, ensimmäistä kertaa en tuntenut oloani erityisen tervetulleeksi. Kaduilla oli pysähtynyt tunnelma, miehet nojailivat tupakka huulessa seinään ja katsoivat kivenkovaan peräämme mitään puhumatta. Talot olivat kuin pommituksen jäljiltä. Mitä tuossa kylässä on tapahtunut? Ehkä siellä on sesonkiaikaan eloisampi tunnelma, ehkä me vain kuljimme vääriä katuja. En tiedä, ei tee mieli palata.

Musée Picasso, yksi monista siis, sijaitsee Vallaurisin linnassa, joka taas on ollut viime reissusta tutun Lérinsin luostarin hallussa joskus renesanssiaikaan. Linnan kappelissa on se kuuluisin nähtävyys, Picasson suoraan holvikattoon ja seinille maalaama "La guerre et la paix" eli Sota ja rauha. Museossa on muutakin kuin Picassoa, ja Picassolta nimenomaan keramiikkaa, josta koko Vallaurisin kaupunki on tullut tunnetuksi. Mykillä kaduilla oli nytkin keramiikkapuoteja perä perää. Vallaurin 50-luvun tietämillä löytänyt Picasso tutustui keramiikapajalla myös viimeiseen vaimoonsa Jacqueliniin. Kylän vanhalla keskusaukiolla on Picasson lahjoittama patsas, lammasta kantava (Picasson oloinen) mies, jonka tarina on myöskin kerrottu Gilot'n kirjassa.

Olen aivan innosta soikeana Piacsson keramiikan suhteen, en tiedä miksi ne vetoavat minuun niin voimakkaasti, kaikki kannut ja vadit. Harmittaa, että Madouran savipajan (jossa kaikki keramiikka syntyi) kohtalo jäi meille vähän epäselväksi. Ymmärtääkseni se on on suljettu, kunta on osatnut talon ja tontin, sen tulevaisuus on mietinnässä. Näimme kyllä rakennuksen, mutta sekin oli kuin allapäin kadunkulmassaan.

Vappulahjaksi teille tässä helmi: vanha lyhytdokumentti vuodelta 1954 Picasson työskentelystä Vallaurisissa, esityskielenä espanja.