15.4.2014

Meikkileikki









Annoimme typyköille jokin aika sitten lahjaksi meikkiopastukset suloisen Jenniferin kauneushoitolassa Hangon kävelykadulla. Ajattelimme, että kun kerran purkit ja pensselit kiinnostelevat enenevässä määrin, niin parasta käydä ammattilaisen kanssa kerran perusjutut läpi. Lahja lunastettiin nyt viikonloppuna.

Miten tehdään luonnollinen meikki, entä miten leikitellään vähän enemmän väreillä? Ja kaikki kivat vippaskonstit kaupan päälle. Minäkin istuin salakuuntelemassa ja kuulin ensimmäisen kerran mm. hohdepuuterista. Haluan hohdepuuteria! Pakko saada hohdepuuteria!

Olen muuten ryhdistäytynyt ihonhoitorintamalla. Kuorinut, naamioinut, kosteuttanut, huomioinut silmänympärykset, hellinyt heleyttävällä kuurilla, loiskinut kasvovettä päälle. Syönyt vain ihan vähän ranskanperunoita. Ja melkein KIERINYT kookosöljyssä. (Siksiköhän mun on tehnyt viime aikoina mieli ananasta ja rommia??) Nyt on yks niin kuulkaa hemmetin heleä Kirjatoukka, että ... [kitarariffi]

Mutta mitä mä mun naamasta horisen, kun kaikkein kauneimmat saavutukseni näette kuvissa!

11.4.2014

Fish & Chips








Jäin jumiin ravintola-aatoksiin, minulle käy usein niin. Aloin haaveilla Fish & Chips -kuppilasta.

Näen sinkkitiskin ja punaisen, seinää kiertävän sohvan, jonka selkänojassa on nappeja. Näen tiiliseinää,  portugalilaisia sinivalkoisia kaakeleita baarin takana, suuren suuren peilin, kauniit kuparilamput.
Tuolit eivät saa kolista, ja pöydät eivät keinua. On ennemminkin hämärää kuin huikaisevan valoisaa. Tilassa kuuluu pehmeä puheensorina, Herra Kamera soittaa levyjä ja välillä vietetään simpukkaviikkoja merimiesvalssien tahtiin. Haitari soi. Kauniit, vihreät olutpullot seisovat lasiovisessa kylmiössä kuin pienet sotilaat. Cokis tarjoillaan lasipulloista ja valkoviini hieman suositeltua kylmempänä.

Jokaisessa puupöydässä on posliinikulhollinen sitruunalohkoja, betoniruukuissa tuoksuu minttu ja lautasten vieressä on valmiina paksut, paperiset lautasliinat. Pöytäliinakin on paperia ja siihen saa kirjoittaa. Tarjoilijoilla on mustat essut ja he ovat hyvin, hyvin hauskoja.

Annoksesi tarjoilemme kirkkaan hernepyreen kanssa, ja pienissä kulhoissa on tartar-kastiketta tai kotitekoista majoneesia. Ketsupissa on kunnolla etikkaa. Jos haluat syödä pitkän kaavan mukaan, ehdotamme alkuun fenkoli-appelsiinisalaattia ja jälkiruoaksi tyrnisorbettia. Tuo herra tuolla nurkassa, hän tilaa joka perjantai (osteriaikaan) kaksitoista Fin de Clairea, huuhtelee ne alas Muscadetilla ja lähtee sitten vihellellen vaimoaan juna-asemalle vastaan. Jos olet juhlista väsynyt, tuon sinulle pinaattiomeletin, valkosipulileipää ja suuren kupin maitokahvia.

Sisäänkäynnin luona on kuluneita nojatuoleja, lehtiä vanhoissa viinilaatikoissa ja hyvä lukuvalo. Pieni pöytä käden ulottuvilla helpottaa aperitiiveista (pastis, isoilla jäälohkareilla) nauttimista. Samppanjalasit ovat hyvin pienet ja hyvin ohuet.

Tulisitko?

Kaikki kuvat: Pinterest.

Sarjassamme "tietoja, joita ilman et voi elää": Kirjatoukka rakastaa ranskalaisia perunoita yli kaiken.

10.4.2014

Asennetta

Siinä missä minä olen maailman surkein shoppailija, niin perheemme toinen miehenpuoli, se nuorempi, käyttää suvereenisti kaikki rahansa vaatteisiin. Ja tyyli on hallussa, aina.

Paita ja lippis: Burton
Housut: Vimma

Lue myös: We <3 Burtonin partaveikko

Chez Marius

Kuva: Ravintola Marais'ssa, Pinterest
Luin tänä aamuna vesi kielellä Hesarista pariskunnasta, joka nautiskelee päivittäin erilaisia juustoja, oikeita juustonrakastajia. Jutun lomassa he mainitsivat ennen muinoin (70-luvulla?) Helsingissä sijainneen ranskalaisen ravintolan, Chez Mariuksen.

Chez Marius!! En siis olekaan muistanut väärin!

Minulla on vuosikausia ollut mielessäni ravintola Helsingin Mikonkadulla, jossa olen käynyt useammankin kerran, isoäitini kanssa. Oliko siellä punaruudulliset pöytäliinat? Oliko katto tavattoman korkealla, vai olinko minä vain niin pieni? Olen syönyt siellä jotain todella herkullista tai minua on pidetty siellä erityisen hyvänä, niin vahvat mielikuvat, vaikkakin unenomaiset, minulla tuosta ravintolasta on.

Googlaan Chez Mariuksen, mutta löydän vain hyvin vähän tietoa. Jos tiedot pitävät paikkansa, ravintolaa pyöritti Cagnes-sur-Merissä syntynyt Marius Raichi, ranskalainen kuvaaja, joka tuli alunperin elokuvahommiin Helsinkiin.

Minun muistoissani Chez Marius elää juuri sellaisena ravintolana, jonka haluaisin vieläkin löytää. En voi väittää muistavani juuri mitään, mutta muistan, että se oli täydellinen. Täydellinen bistro. Tuntuu, että olen ikäni etsinyt sille seuraajaa.

Kuinka ranskalainen olet, tee testi!
"You’re as French as Jean Dujardin eating camembert on the Canal Saint Martin. You’re pretty French. You know good food and good wine and although you’re a pessimist who complains a lot, you always know how to enjoy life."

Kirjatoukan menovinkit


Sandra Kantasen näyttely "Maisemia ja yöperhosia" Korjaamo Galleriassa 17.4.-11.5.2014. Kirjatoukka menee, mene sinäkin.

“Uusimmat teokseni Maisemia ja yöperhosia näyttelyssä ovat syntyneet muutamien vuosien aikana. Maisemat olen kuvannut pääasiassa Kroatiassa, mutta mukaan mahtuu kuvia myös Kiinasta. Pienet yöperhoset olen kuvannut vuosia sitten residenssissä Japanissa.
Olen hidas taiteilija, tai valokuvani kypsyvät hitaasti valmiiksi teoksiksi. Kuvattu negatiivi on minulle raakamateriaalia, josta hissukseen kypsyy teos, kun olen sitä useita vuosia tuijotellut. Monesti teen kuvasta useita versioita, joskus onnistuu heti joskus ei tule mitään.
Yöperhoset keräsin talteen suuren studioikkunamme alta Japanin Aomorissa jonne ne illalla tulivat valon houkuttelemina. Aamulla ne olivat kuolleet ja vein ne skannattavaksi. En tiennyt miten voisin niitä käyttää, mutta nyt niille löytyi muoto muiden maisemien rinnalla. Skannerin luonnoton valo ja sen tuottama terävyys kiehtoivat minua.
Maisemat ovat osa sarjaa, jota olen työstänyt ensimmäisestä Kiinan vierailustani lähtien vuonna 2000. Olen eri tavoin yhdistänyt maalausta ja valokuvaa. Teoksiin syntyy uusia tasoja, vaikka etsin aina “samaa kuvaa”. Liu’un syvemmälle itse tekemisen prosessiin ja kauemmas tästä maailmasta.”

- Sandra Kantanen

Lainaus täältä.

9.4.2014

Sinun unelmalomasi?



Ystävä. Sen sijaan, että lennähtäisit Eurooppaan tai risteilisit naapurimaihin, mitä jos ottaisitkin kevään vastaan Suomen eteläisimmässä kaupungissa, "Pikku-Bretagnessa" eli Hangossa? Vierastalomme Taiteilijaresidenssi odottaa juuri sinua.

Pääsiäisen aika on vielä vapaana. Asetu aloillesi, rentoudu ja nauti pitkästä viikonlopusta rakkaasi tai ystäväsi kanssa. "Täällä on hyvää karmaa", sanoi edellinen vieras, ja luulen, että ainakin osaksi se johtuu elosta taiteen ympäröimänä. Taiteilijaresidenssi kun on saanut nimensä hankolaisten taiteilijoiden töistä, joilla talo on sisustettu.

Meidän perheessämme lapsilla on ollut tapana, että ensimmäinen mereen pulahtaminen tapahtuu pääsiäisenä, osui se sitten mihin kohtaan kevättä  - ja keliä - hyvänsä. Tänä vuonna, huhtikuun lopussa, pääsiäinen on todennäköisesti jo lämpöinen, kaupungin puutarhat kylpevät kukkaloistossa ja Taiteilijaresidenssin isolla terassilla, suojassa merituulelta saa jo kerättyä rusketusraitoja.

Pääsiäiseen kuuluu hyvin syöminen. Lähiruokaan ja luomuun panostava Ravintola Origo on avoinna joka päivä. Origossa voit myös käydä maistelemassa kuuluisaa Brad Pittin ja Angelina Jolien rosé-viiniä. Ravintola Makasiini juhlii koko kevään erityisillä pihvipäivillä ja pääsiäisenä on lisäksi kattaus sesongin herkkuja kun huippukokki Fredde tulee Hanko-vierailulle. Hangonkylän På Krokenissa saa iskeä kädet kyynärpäitä myöten simpukkakattilaan tai hakea kallioeväät viereisestä kalapuodista. Café Regatasta saat lämpimät leivät ja salaatit ja jos lämpötilat eivät vielä taivukaan terassikeleiksi, on heillä lasihuone merinäköaloin kahvihetkeäsi varten valmiina. Tai entäs Nauti Cafén terassi, koko Itäsatama on jalkojesi juuressa! Jos hyvin käy, Esa Niemisen löytää pianon takaa hyräilemästä. Kokeile täällä italialaista kirsikkajäätelöä, se on taivaallista! Monet kesäravintolatkin availevat pikkuhiljaa oviaan.

Jos haluat kokata mielummin itse Taiteilijaresidenssin hyvin varustellussa pikkuköökissä, on tori saman kadun toisessa päässä ja lisäksi voit ostaa vihanneksia ja munia suoraan Nissen tilalta tai highland-karjan lihaa Havsgårdin Arjalta. Ruokakauppaan on kävelymatka ja viininkin saat kulman takaa. Vierastalon varustukseen kuuluu myös grilli.

Kino Olympiassa, upeassa vanhassa elokuvateatterissamme pyörii pääsiäisenä mm. Oscar-voittaja, Paolo Sorrentinon Suuri kauneus (La grande bellezza).

Voit myös viettää pääsiäisen joogaten, Merijoogan pääsiäsiohjelman näet täällä. Lupaan, että Merijoogan aurinkoisten naisten käsittelystä poistut arkeesi uutena ihmisenä. Jos taas juokset mielummin omia aikojasi, väitän, ettei Bellevuen rantatietä kauniimpaa lenkkireittiä löydy mistään. Ja sitten omaan saunaan! Tai ehkä löydät Hangosta ihan uusia lajeja. Oletko kokeillut leijasurffausta tai frisbee-golfia?

Ja se uimareissu, merikaste? Uimahuone on Taiteilijaresidenssistä muutaman minuutin kävelymatkan päässä, niin kuin kakki muukin Hangossa!

Pääsiäinen Taiteilijaresidenssissä kahdelle henkilölle 500 eur (sis. alv.).
Sis. 4 vrk, to-ma 17.-21.4., lakanat ja pyyhkeet, Kirjatoukan kuuluisan kirja-, lehti- ja elokuvavalikoiman sekä pullon kuohuvaa. Lisätietoja ja yhteystiedot täällä.

Hangon kevään tarjonnasta tähän mahtui vain murto-osa. Lue lisää matkailun sivustolta.

8.4.2014

Häslä


Jennifer Lawrence elokuvassa American Hustle on uusi hiusidolini. Muutenkin tuo 70-luvun look viehättää, 70-luvun lasta. American Hustlessa kyseistä vuosikymmentä saa kuulemma kyllikseen, eikä se rajoitu vain kampauksiin, meikkeihin ja vaatteisiin, vaan myös vallan viimeisen päälle lavastettuihin interiööreihin.

Hiuslaitteen lisäksi voisin ottaa Jenniferin leukalinjan. Katsoin päivänä muutamana videokuvaa itsestäni ja melkein putosin penkiltä. Mitämitämitä mun naamalle on tapahtunut, onko se pudonnut puoli metriä alaspäin viime aikoina? Sanonpahan vaan, rakkaat lukijani, että kun nainen täyttää neljäkymmentä, kaikki romahtaa.

Ajelimme viime lauantaina drinkeille Brondan baariin. Nerokasta. Ihan yhtä nerokasta ei ollut isku Stockan meikkiosastolle yhden Border Linen (giniä, pinkkiä greippimehua, minttua, sitruunaruokoa) jälkeen ulisemaan että tehkää mun naamalle joooooootaaaaaiiiiin.

Meikkimyyjä from heaven kyseli ensin asiantuntevasti kauneudenhoitorutiineistani. Noh, illalla pesen kasvoni millä milloinkin ja aamulla laitan jotain rasvaa. Nivean sinisestä peltipurkista, esimerkiksi.
"Kai te kuitenkin teette säännöllisesti kuorinnan ja käytätte naamioita?"
(Milloin, oi milloin minua ryhdyttiin teitittelemään meikkiosastoilla ja tarjoamaan tuotteita "vanhenevalle iholle"?)
Hymyilen pahoittelevasti. Myyjä alkaa mennä jotenkin ihan mutkalle.
"Seerumia?" Ravistan päätäni.
"Yövoidetta?" hän jo kuiskaa. Koen pakottavaa tarvetta pyytää anteeksi.
Kasvoveden ja silmänympärysvoiteen kohdalla voisin melkein vannoa, että hänellä on kyyneliä kauniisti rajatuissa silmissään.

Kävelen lopulta pienen, kauniin paperikassin kanssa ulos. Nyt alkaa uusi elämä!
Unohdan kassin Stockan Herkkuun, siihen leivostiskin eteen.

Oikeasti uskon, että kauneuden, terveyden ja hyvän unen salaisuus on - ei, ei gini senkin höpsöt, vaan riittävä määrä Hangon erinomaisen raikasta meri-ilmaa ja hanavettä, päivittäin.

Herra Kamera kävi katsomassa American Hustlen itsekseen, minä en ole sitä vielä nähnyt. Pyysin häntä kirjoittamaan teille elokuvasta pari sanaa, mutta siihen hänellä ei ollut aikaa. "Entä haastattelu?" kysyin, ja sehän sopi kiireiselle miehelle. Sain puhelinajan.

Kirjatoukka: Kävit sitten katsomassa American Hustlen. Mitä pidit?
Herra Kamera: Se oli ihan hyvä.
Kirjatoukka: Haluatko tarkentaa vähän?
Herra Kamera: Siis, oli se kyllä, ihan tosi hyväkin. Välillä.
Kirjatoukka: Mitä vielä haluaisit kertoa elokuvasta lukijoillemme.
Herra Kamera: Eipä siitä sen kummempaa.
Kirjatoukka: Asia selvä. Lukijat ovat varmasti aivan liekeissä tästä.
Herra Kamera: Kiva.

7.4.2014

Omaks neidon ihanimman




Meillä kahdella kahjolla oli aprillipäivänä kihlajaispäivä. Emme ole ihan varmoja että monesko?

Aikoinaan Helsingin Sanomiin ilmestyi ilmoitus, jossa luki pikkunokkelasti "Ei valetta, vaan Valletta", sillä me menimme kihloihin Maltan pääkaupungissa, huhtikuun ensimmäisenä päivänä.

Olimme nuoria ja rahattomia. Nappasimme äkkilähdön reissuun ilman tietoa majoituksesta. Perillä saimme kolkon mutta suuren suuren kattohuoneen jostain kolossaalisesta hotellista. Parvekekin oli ison yksiön kokoinen.

Olimme päättäneet jo lähtiessämme suurieleisesti, mutta salaa, että tämä olisi kihlajaismatkamme. Asetimme lehteen ilmoituksen tietylle päivälle ja päätimme ostaa sormukset perillä. Perillä me kuitenkin sitten kiertelimme baareja ja söimme aamuöisin paistettua kalaa sataman kuppiloissa, elimme turmiollista elämää ja hölmöilimme mitä hölmöilimme. Nykyajan nuoret ovat onneksi niin kunnollisia, mutta me, me olimme melko kunnottomia.

Kihlajaispäivän aamuna ryhdistäydyimme ja valuimme kauppakadulle ostamaan minulle nykysilmin katsottuna kauhean rihkamahelkkeen, halvimman sormuksen, jonka löysimme. Herra Kameralla oli isävainajansa eleetön kultasormus, jota hän kantaa edelleen. Työnsimme sormukset toistemme sormiin pienessä kappelissa ja yllättäen hetki olikin hurjan merkityksellinen. Meitä vapisutti.

Olimme jo iltoja takaperin katselleet itsellemme sopivan arvokkaan näköisen ravintolan juhlistaaksemme tärkeää hetkeä. Ravintola sijaitsi satamassa, se oli jonkunlainen linnoitus ja sinne johti laskusilta. Me kipitimme laskusiltaa pimeän laskeuduttua, hieman ryppyisinä, hyvin tärkeinä.

Meidät ohjattiin pöytään, valkoisiin hansikkaisiin puetut kädet ojensivat nahkakantiset menut. Meillä ei ollut varaa juuri mihinkään. Minä nieleskelin, ja Herra Kamera oli aivan kalpea. Tilasimme vain alkusalaatit ja vettä (luulitko, että näin käy vain sarjakuvissa?). Lähdin hoipertelemaan naistenhuoneeseen jännitykseltäni.

Minulla on muuten tapana jäädä aina lukkojen taakse, kysykää vaikka Terhiltä. Niin tälläkin kertaa. Olin jonkunlaisessa tornissa, pikkuruisessa huussissa, ja aivan onnettoman jumissa. Nyin ovea ja tuijotin kämmenen kokoista ikkuna-aukkoa. Olisiko siitä mahdollista puristautua ulos? Alla oli tosin hirmuinen putous kivikkoiseen mereen, mutta parempi kai sekin. Me olimme jo alakerran salissa rahoja laskiessamme täysin alipukeutuneina niin noloudesta soikeita, etten kertakaikkiaan halunnut vetää enää mitään ylimääräistä huomiota meihin.

Salissa Herra Kamera istui heinäseipäänä pienessä pöydässä ja yritti sulautua seinään. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, kun aikaa oli kulunut enemmän kuin riittävästi, että tuore morsian on nyt kertakaikkiaan karannut.

Joku minut sitten kuitenkin vapautti, en enää muista kuka tai miten. Hiivin alakertaan, istuin hiljaa Herra Kameran viereen punaisena kuin tomaatti, söimme salaattimme ja maksoimme laskun.

Seuraavana iltana vahingosta viisastuneena palasimme omiemme pariin. Löysimme jostain biljardibaarista kaksi roistoa, joiden vähintäänkin epäilyttävään kyytiin hyppäsimme keskellä yötä ja ajoimme kaksi tuntia jonnekin, syömään grillattua jänistä. Se oli mahtava illallinen se!

Tätä kihlajaispäivää vietettiin omassa Hangossa, hienossa ja herkullisessa, silti ihanan rennossa Ravintola Origossa ja onnistuin puuteroimaan nenänikin ilman sen suurempaa hämminkiä. Eikä kumpikaan karannut!

Halajatko lisää ? Lue vielä tapaamisestamme ja häistämme.

5.4.2014

Ystävät, rakkaat











Merenneito on vihdoin päässyt seinälle, hiio-hoi sille! Samaan syssyyn vähän kotikuvia, kun niitä tuossa oli tyrkyllä.

Kuvat saattavat näyttää viattoman mitäänsanomattomilta, mutta ne sisältävät suuria tunteita; kukkia, joita olen vihdoin saanut pidettyä hengissä (minä, kaikista maailman ihmisistä!), ihanan, rakkaan naapurin lahjoittaman kirjaveistoksen ja Woody Allenilta näyttävän häkkyrän, jonka Herra Kamera löysi kellarista ja nakutteli seinälle kirjoituspöytäni viereen. Tuon keltaisen huulikiiltopussin kulma muistuttaa minua joka päivä eräästä Kalle-pojasta, joka oli koulussa tehnyt omin käsin pussukan, todennut sen muistuttavan häntä Hangosta ja Hangon Annasta ja niin minä sain sitten eräänä päivänä postia. Hän oli myös sujauttanut raitojen sisään äitinsä avustuksella mustan kajal-kynän, niin hyvin hän minut tuntee. Kalle <3

Keltahäntäinen, koristeellinen messinkikirjanmerkki on jo vanhempi, mutta aina vain yhtä rakas. Sekin on ystävältä, jonka jokainen pieni tuominen maailmalta on ihan varta vasten minulle ajateltu. Vai mitä sanotte pienestä Frida Kahlo -taulusta San Fransiscosta tai ankkuri-leimasimesta Amsterdamista?

Että joku joskus ajattelee minua jossain, ei kai tyttö voi enempää toivoa.

4.4.2014

Keittiön nurkka




Kauan kaivattu tila varsinaisten keittiönkaappien jatkeena hakee muotoaan. Nurkkaan on löytynyt koripari pahveille ja papereille ja apupöydäksi tarkoitetulla lisätasolla on koko ajan meneillään Kirjatoukan oma pieni taidenäyttely, jonka väliin on paha mennä sipuleita silppuamaan. Mutta kaunista on. Ja vihdoin elän niin kuin opetan: jos tila on iso, on lamppujenkin oltava suuria. Pieni pipertäminen ei nyt riitä.

Joskus tuohon betonipaikalle kuitenkin tulee taas takka, niin ainakin toivon. Sitä odotellessa menenkin pyyhkimään tuon jääkaapin kyljen hiukan huolellisemmin... Tai hei, antaa olla, kipaisenkin after workeille kamujen kanssa, treffaan monta päivää poissa huidelleen Herra Kamerani ja sen jälkeen isken voita kattilan pohjalle. Tänään nautitaan illalliseksi parsarisottoa kevään kunniaksi.

Kaipaatko Hankoon? Viikonlopun ilobiisi sinulle tulee tässä.

3.4.2014

Ruusuilla tanssimista


Eilen illalla koko Kotona Hangossa-bloggarikööri (miinus yksi sairastupalainen) kokoontui Hangöliv-blogin Tarjan keltaiseen huvilaan iltapalalle. Vaikka olimme alunperin sopineet, että kaikenlaisia paineita välttääksemme kutsumme jokainen vuorollamme porukan koolle teemalla "ei saa siivota ja tarjolla on vain pakastepizzaa", niin Tarja ei herkkumaakarina malttanut meidän onneksemme totella, ei sitten ollenkaan.

Kaikki tarjoilut olivat gluteiinittomia. Olo olikin ihmeen kevyt illalla, vaikka saimme montaa sorttia suolaista ja makeaa. Tarja avasi alkuun samppanjapullon, joka oli kolmisen vuotta odottanut sopivaa hetkeä. Ihanaa, että me saimme olla se hetki! Jokaisen samppajalasin pohjalla rusotti pari kuivattua kurtturuusun terälehteä Hangon rannoilta. Mikä lumoava näky, tuoksu ja maku, ja ihan jokaisen meistä käden ulottuvilla. Hankolaiset ravintolat napatkaa idea, tässähän olisi ihan ainekset viralliseksi Hanko-maljaksi!

Myöhäisillan tullen pyöräilimme kaikki tahoillemme. Oli kirpakan kylmää mutta ah vielä niin suloisen valoisaa. Se sininen hetki.

Lue Tarjan blogista enemmän tarjoiluista, ja poimi tacopiirakan ohje talteen!


Ja vielä: Tacopiiraasta tuli lisäksi mieleen tämä reseptini parin kuukauden takaa.

30.3.2014

Viikonloppu Pariisissa, melkein.




Eilisen piharumban ja grillikauden avajaisten jälkeen palkitsimme itsemme elokuvalla ystäväpariskunnan kanssa. Vuorossa oli Le Week-end.

Hanif Kureishin käsikirjoittama ja Roger Michellin ohjaama Le Week-end kertoo kuusikymppisestä englantilaispariskunnasta, joka matkustaa viikonlopuksi Pariisiin juhlimaan hääpäivää, muistelemaan menneitä, mutta myös katsomaan silmiin sitä mitä on jäljellä. Junassa matkalla Meg (Lindsay Duncan) lukee Siilin eleganssia, Nick (Jim Broadbent) nousee ja kävelee yksin ravintolavaunuun kahville.
Pariisissa heihin kuitenkin tulee eloa. Meg on temperamenttinen, seikkailuun valmis, Nick hamuilee Megiä ja uppoaa välillä nuoruusvuosiensa musiikkiin, menneeseen.

Elokuva on melkein pelkkää puhetta, ja siitähän Kirjatoukka tykkää. Ajattelin tosin viime kesänä Before Midnight-elokuvan yhteydessä tätä samaa asiaa: elokuvassa, jossa on tarkoitus kuvata parisuhteen rajatilaa, ollako vai eikö olla tilannetta, surullista ja epävarmaa aikaa, jos siinä hetkessä pariskunta puhuu noin paljon, ei suhteessa oikeasti ole vaikeaa. Ongelmia voi olla, mutta ei peruuttamattomia. Vaikeinta on murtaa hiljaisuus. Sellainen, joka on kestänyt ehkä vuosia. En tarkoita sitä mukavaa, villanpörheää, lempeää hiljaisuutta, jossa on hyvä olla sen kanssa, jonka seurassa on omimmillaan. Tarkoitan hiljaisuutta, jolla voi leikata lasia.

Kadehdin elokuvan pariskunnan riitelykykyä. Jos me tiuskisimme toisiamme iditooteiksi, me menisimme saman tien suppuun kuin simpukat. Ymmärrän siis, että pärjätäksemme vähintään sinne parinkymmenen vuoden päähän, jossa Meg ja Nick ovat elämässään, elokuvassa, meidän täytyisi oppia kinaamaan pelotta. Keskusteluyhteys ei saa koskaan kuolla!

Pariisi näyttäytyy niin omana itsenään elokuvassa, että ikävä riipii rintaa. Hiekanvalkoinen valo talojen seinissä, ravintoloiden paksut kankaiset lautasliinat, kahvilat peiliseinineen ja halpoine lyhytjalkaisine kir-laseineen, katujen kaaos. Tyypillisimmät kliseet on väistetty, lievää Eiffel-tornilla hekumointia lukuunottamatta. Eiffeleistä hienoin ei muuten olekaan hotellin parvekkeelta näkyvä utuinen versio, tai yössä välkkyvä fallos, vaan Nickin metrolipuista kokoama Eiffel-torni, joka on osa hänen viikonlopun aikana luomaansa kollaasia hotellihuoneen seinällä. Josta siitäkin seuraa valitettavasti hankaluuksia.

Elokuvassa on sivujuonteena myös ajatuksia rahasta ja menestyksestä. Niitä elokuvassa edustaa Jeff Goldblumin taitavissa käsissä vanha koulutoveri Morgan, joka elää nyt Rue de Rivolilla elegantissa asunnossa kauniin, nuoren vaimonsa kanssa, intellektuelliystäviensä hyväksyvien illalliskutsuhymyjen ympäröimänä, ihailtuna ja jumalaiselta tuoksuen (näin uskon).

Elokuvan loppu on mahtava. Ja se liittyy tähän Godardin uuden aallon elokuvan "Bande à part"  kohtaukseen, vuodelta 1964.

Tiedoksi: Jos pelkäät, että miehesi ei suhtaudu suurella innostuksella ajatukseen elokuvasta, jossa vanheneva pariskunta pui parisuhdettaan, niin kerrottakoon, että seurueemme herrat pitivät elokuvasta kovasti, hekin. Eivätkä edes nukkuneet ollenkaan, mikä vanhenevilta herroilta on melkoinen saavutus! Toki elokuvateatteriin salakuljettamallamme pienellä punaviinipullolla saattoi olla osuutta asiaan. When in Paris.

29.3.2014

Puskee




Ihminen, sinä ihminen!

Toivoisin sinun niin näkevän kevään tulon täällä aavan meren rannalla. Se ei ole hellää ummuista silmujen sikiämistä, vaan kevät heittäytyy mahalleen meidän päällemme ja me pyörimme pyörryksissä sen kainaloiden alta kohti kesää. Valo häikäisee ennen kuin se hädintuskin lämmittää. Niin vesi, kivi kuin maakin iskee kipinää.

Meri myös hohkaa kylmää. Sisämaassa lehti on jo puussa kun me vielä kampaamme merisumua hiuksistamme. Mutta ken on kerran nähnyt muuttolintujen parvien sukeltavan pölyisistä pilvistä kallioluotojen ja kaupungin tornien ylle, ei koskaan vaihtaisi tätä pois.

Eilen kävelimme lempireittimme Bulevardilta Leijonarantaan, ohi Casinon ja Puistovuorten Rakkauden polun metsätietä Plagen rannalle, Bellevuen rantatietä Neljän Tuulen Tuvalle. Ilma oli sakeanaan lintujen laulua, pitsivillojen pihoille oli nostettu puutarhakalusteita ja keltaiset narsissit nyökkäsivät melkein jokaisen portin pielestä. Aidoilla roikkui räsymattoja, miehet huojuivat tikapuilla tiluksiaan tarkistellen, ravintoloiden terasseilla lauloivat painepesurit ja kylttejä kiillotettiin. Koko maailma kuhisi. Toisen illan metsäretkellä näimme pellolla satoja töyhtöhyyppiä ja laskeva aurinko värjäsi ylämaankarjan kyljet.

Vaikka kevät onkin aikaisessa, on ensi viikolla luvassa vielä lunta. Uimakopit tuodaan vartioimaan rantoja varmaan vasta ajallaan, toukokuun lopussa. Muistatko sen näyn ?

Tänään ohjelmassa on näilläkin laiskajaakoilla terassin vaahdotus juuriharjalla, yrttilaatikon kuuraus ja mullitus, vierastalon ikkunoiden pesu ja takapihan pöytien ja penkkien esiinmarssi.
Jos ihastuit ajatukseen huhtikuisesta Hangosta, niin majatalossa on vielä tilaa.

Lisäksi: Jos nämä kuvat ovat silkkaa hopeaa, niin katsopa Villa Hottentotin Marin kultaiset kuvat Hangonkylän sataman puolelta.