29.10.2014

Sööperikö se siellä?

Tämä, voitteko uskoa, on minun kävelylenkkimaisemaani ja tämä kuva, voitteko uskoa, on tältä lokakuiselta aamulta.

Kotikadun päässä on Leijonaranta, josta kirmataan Tellinan kallioiden kautta Appelgrenintien pitsihuviloiden ohi Casinon rannalle, vielä koukkaus Rakkauden Polun juurelta juuri nyt joutsenten valloittamalle karusellirannalle ja sitten alkaa tämä. Bellevuen rantatie. Hiekkatien toisessa päässä, Långsandan luonnonsuojelualueen jälkeen on Neljän Tuulen Tupa, jossa käydään kääntymässä. Jos on oikein ripeä, eikä pulise liikaa kävelykaverin kanssa, niin edes takaisin työhommien pariin selviää tunnissa.

Lahti, jota kaarramme, on oikeastaan nimeltään Kolaviken, mutta en ole kai koskaan kuullut kenenkään kutsuvan sitä siten. Rantapromenadin alussa kohoaa vaaleana kuin morsian Suomen suurin puurakennus, entinen pensionaatti Bellevue, jossa on nykyisin pieniä loma-asuntoja, aivan maaahtava ruokasali ja vanhanaikainen, valtava keittiö, jossa aikoinaan keiteltiin herrasväelle täysihoitolan kaikki ateriat. Bellevue lainaa nimeään niin polulle kuin edessä avautuvalle uimarannalle, ja onhan nimi mitä sopivin.

Mutta olin tulossa oikeastaan kertomaan mitä opin tänään. Opin sen, että nuo vaahtopäät tuolla, pullonvihreän meren tuulispäät, niitä kutsutaan Hangossa ruotsiksi "Sjöbergin manseteiksi". Ja Sjöberg ei olekaan mikä tahansa Sjöbergin setä valkoisine kalvosimineen, kuten ensin luulin, vaan itse Ahti. Eikö olekin KIEHTOVAA!

Jos aamulla paistoikin aurinko, ja tuuli oli karhean lämmin vaikkakin hurja, niin nyt illalla sytytellään sateenpieksämien  ja -pimentämien ikkunoiden takana kynttilöitä niin että tulitikut vain sinkoilevat. Nuorilla kohisevaverisillä pikkunaisillani ei tosin ole kylmä eikä heitä myrsky masenna; he kävivät juuri sukeltamassa uimakopilta mereen. Merenneidot.

Päivän kirja on tietysti Katja Kallion Säkenöivät hetket, jossa hengaillaan juurikin Bellevuessa. Kallio kirjoittaa kirjalle nyt toista osaa, säännöllisillä kirjoitusreissuillaan Hangossa. 

28.10.2014

Luvussa juuri nyt

Ja jotta uusi urani elämänohjeita jakelevana, ihmeitä kokevana erakkona vahvistuisi, antakaas kun kerron miten tämä kirja ui liiveihini.

Menin kirjastoon, itse asiassa hakemaan Zadie Smithin kirjaa Kauneudesta, mutta koska olin juuri jälleenvalaistunut muistaessani kolmen kohdan päiväkirjan, päätin kokeilla yhtä temppua, jota ennen harrastelin enemmänkin ja joka oli jäänyt kaiken pinnalle puskevan luontaisen järkevyyteni jalkoihin.

Asetuin sopivaan kulmaan kirjaston hyllyjen taakse, josta kirjastotätien huolestuneet katseet eivät minua tavoittaneet. Suljin silmäni ja muotoilin päässäni (huom. en päissäni) ajatuksen: anna sen kirjan tulla, jota nyt tarvitsen.

Kurkistin kulman takaa ja näin jotain kirkkaan sinistä sivuhyllykössä. Suolavetten Buddha? Avasin kirjan sen alkulehdiltä, osuin esipuheeseen ja sen viimeiseen lauseeseen:

"Huuhtokoon tuuli kirjan rannoille, joilla sille löytyy käyttöä."

Kirjasto. Connecting people. With books :)

Kateus on lahja

Mä olen taas oivaltanut jotain, jonka kaikki muut neropatit ovat varmasti tajunneet jo syntymänsä hetkellä. Mutta avaudutaan nyt kuitenkin, koska tämä tavallaan liittyy edelliseen vonkumiseenkin.

Olen tuntenut viime aikoina ihan rehellistä, kirkkaanvihreää kateutta muutamia asiainhaaroja kohtaan. En ole kateellista sorttia luonnostani (onko kukaan?), mutta nyt olen saanut itseni kiinni kiristelemästä hampaitani muiden ihmisten matkoille, mielenrauhalle, energioille, blogeille, ranskalaisille suudelmille, vaatekaapeille, käsivarsille, kampaajarahoille, lahjakkuuksille, lattialistoille, kalankäsittely- ja seinänmaalaustaidoille... uuh, lista uuvuttaa itseänikin.

Sitten ymmärsin yhdistää kaksi asiaa.

Joskus ikiajat sitten näin Oprahin haastattelevan Eat, Pray, Love-kirjailija Elizabeth Gilbertiä. Elizabet kertoi täyttävänsä päiväkirjaa kolmen tehtävän avulla. Kas näin.

1. What do you really, really, really want?
Huomaa really x 3.

2. Happiest moment of your day?
Vanha kunnon kiitollisuushaaste.

3. Change your mantra.
Tätä mä en ihan muista, mutta jotakin ajattelutavan muutosta tämäkin.

Jos kerran Elizabeth, niin sitten minäkin. (Koska tekisin mitä tahansa päästäkseni vällyjen väliin Javier Bardemin kanssa! Paitsi että ai niin, se oli siinä elokuvassa, ei oikeassa elämässä... )

Ja todellakin, täytin vihkoja vihkon perään, melkein joka ilta, varmaankin parin vuoden ajan. Kunnes ensin alkoi löytyä punaista lankaa ja sitten tapahtua. Asiat alkoivat mennä kirjan mukaan. Se, mitä halusin, tuli luo. Se mistä unelmoin, muuttui todeksi. Irtisanouduin silloisista töistä omilleni, matkustelin, olin pullollani rakkautta.

... En ole kirjoittanut muistivihkoihin pitkään aikaan. Ensin se vain jäi, ja sitten kun taas tunsin tarvitsevani kirjaa, en yhtäkkiä osannutkaan enää vastata kysymykseen "What do you really, really, really want?" Kynä pysähtyi.

Nyt sen huomaan (ja tämä on se yhdistäminen). Jos kadehdin jotain, se todennäköisesti tarkoittaa, että sitä minäkin todella, todella, todella haluaisin. Kateus voi olla lahja tai merkki, kateus voi olla vastaus. Pieninkin pisara voi matkalla kasvaa kokonaiseksi valtamereksi. Kirjoitan sen muistikirjaani.

I really, really, really want...

Lue lisää: Mistä tiedämme, että haaveileminen kannattaa? Tarinoita suurimman unelmamme toteutumisesta mm. täällä ja täällä.

27.10.2014

Moody blues

Kuva: Vanha.
Olen ajatellut (vatvonut) taas (ja taas ja taas) tätä kuva-asiaa blogissamme.

Haluaisin nyt esimerkiksi kirjoittaa teille siitä, kuinka Hankoon viime viikolla satoi muutama lusikallinen ensilunta ja kuinka poika nousi sen ensilumen aamuna sängystä ja juoksi ikkunaan, seisoi tuijottamassa ulos, vahva hylkeenvärinen tukka pystyssä, pienet kädet viileällä, kivisellä ikkunalaudalla, jo vähän lyhyeksi jääneen sinisen pyjaman polvet pussittaen. Hän kääntyi minuun päin ja kuiskasi leipovansa koulun jälkeen piparkakkuja.

Mutta minulla ei ole kuvaa sinisestä pyjamasta, ei ikkunasta, jonka takana oli lumen peittämiä kattoja, ei kylpypyyhkeistä, jotka kinostuvat tuoleille. Eikä oman pihan laventelikimpusta, joka tuoksuu kuivuttuaankin maljakossa aamuisin kun heräämme. Minulla ei ole kuvia piparkakuista, repuista, jotka heitetään kaaressa eteisen lattialle, kaakaomukeista, eikä siitä, miltä keittiössä näytti kun piparkakkuja oli leivottu.

Minä olisin halunnut myös kirjoittaa viikonlopun ruusukaaleista, salottisipuleista, jotka pulpahtivat kuoristaan ihan vaaleanpunaisina ja päätyivät sakeaan burgundinpataan, sekä eräästä naapurikaupungin rouvasta, joka valmistaa pieniin purkkeihin auringonkeltaista salvaa kehäkukan terälehdistä ja vartalonkuorinnan vadelmista. Kirjoista, jotka luin, ja kirjoista, jotka jätin kesken. Lehtikasoista sohvan vieressä ja puutarhassa. Ystävistä meillä, meistä ystävillä.

Mutta minulla ei ole kuvia.

Silloin harvoin kun Herra Kamera osuu kiertoradallaan kotiin, hän seikkailee. Seikkailee tuulisilla rannoilla koko komeus meren pieksemänä ja me saamme ihailla illalla aaltojen kuvia. Sillä aallot, aallot... ne ovat sentään jotain ihmeellistä!

Lavandula Villiyrttipuodin uskomattoman ihania tuotteita myy Hangossa Terveysagentti torin laidalla.

26.10.2014

About time

Leffavinkkaus. Nappasin Ärrän hyllystä itselleni ennestään ihan tuntemattoman elokuvan About time, joka olikin kiva yllätys. Tarina oli vähän pöhkö, mutta viis siitä, kun elokuvassa oli niin kauniita värejä ja miljöitä. Mitään logiikkaa ei kai voi vaatiakaan aikamatkustuksesta kertovalta elokuvalta. Just sopiva odotan-sohvalla-kun-boeuf-bourgignon-valmistuu-ja-juon-samalla-samppanjaa-leffa.

Elokuvan alkuminuutit ovat suosikkini. On hullunkurinen perhe, lapset vielä nuoria. On punatukkainen poika, kaunis vanha talo rantatörmällä, vedenvihreitä puutarhatuoleja, hassu Desmond-setä, pingispöytä, jokapäiväiset teeretket pitkiä kiviportaita alas meren äärelle. On leipäkiviä, nuotio, eväät, perhoshaaveja, elokuvailtoja... On työhuone seinää kiertävine kirjakasoineen...

Pisteitä vielä isän roolin sopivan kajahtaneesti vetävästä lempparibrittikuikelostani Bill Nighystä.

25.10.2014

Pieni ja hento ote

Kun Herra Kamera oli joko polttanut tai sulattanut viimeisetkin kapustat kaasuhellan reunalta, sain viimein aikaiseksi tilata muutaman uuden.

Kyllä musta on aina musta, ja näissä Dotsin keittiön pikku apulaisissa (spagettikauha, kauha ja lasta) on nätisti puuta ja silikonikahva, joten ei lipsu ote sählinkiin taipuvaltakaan kokilta!

Tänään on patapäivä, Hangon oma Julia Child (tirsk) käy Boeuf Bourguignonin kimppuun. Kunhan saa ensin hyvän ja runsaan lounaan :)

Mainio burgundinpadan ohje löytyy mm. blogista Maistuis varmaan sullekin.

23.10.2014

Mustat Silmät Hangossa

Kuva: Tuukka Ervasti
Mä en kestä miten paljon kaikkea kivaa tässä syksyn mittaan on luvassa, ja ihan mun huudeilla. Olen sanonut sen ennenkin, ja sanon sen taas: kuristan sen, joka vielä vättää, ettei Hangossa tapahdu kesän molemmin puolin mitään.

Tällä kertaa mä intoilen tästä:

Mustat Silmät rantautuu kaupunkiin ja heittää marraskuussa keikan legendaarisessa hankolaiskapakassa, Bulevardin Grönanissa. "Populäärimusiikin terroristiryhmäksi" itseään kutsuva, mustalaismusiikkia, lavatanssiromantiikkaa ja slaavimeininkiä omalaatuisen suloiseksi sopaksi sekoitteleva bändi svengaa tunnelman kattoon,  haitari saa rosoista kyytiä ja etualalla humputtelee eläimellistä karismaa tiukkuva laulaja Jori Kalliola. Heidän musiikkinsa on kuin pieni aikamatka vanhaan Eurooppaan, rähjäisille sivukaduille, savuisiin kuppiloihin merimiesten (tai merenneitojen) kainaloon, verenpunaista viiniä lasissa.

Eiköhän oteta bändi avosylin vastaan ja anneta vähän lämpöö, kaiken lisäksi kun vielä nokkamies Jori on uunituore hankolainen. Hullu olet jos et änge joukkoon tummaan. Nähdään lauantaina 22.11.

"Siis, raahaapa se ihana ja kaunis kroppasi Mustien Silmien keikoille... Saattaa se spagaatti onnistua jäykemmältäkin kaverilta…" 
- Mustat Silmät 

Osta levy keikalta tai: Levykauppa Äx.

Muutama muu ohjelmanumero tähän talveen (no nyt mä sen sanoin, talvi, ensilumi satoi Hankoon eilen...)
Hangon Elokuvajuhlat
Stand Upia - Sutela & Salminen
Sous le ciel de Paris - Jorma Uotinen

21.10.2014

"Tuuli nousee, on uskallettava elää!"


Palaamme vielä Hangon Långörenin rannalle tämän liikkuvan kuvan myötä. Se synnytti muiston muutamasta sanasta.

"Le vent se lève! ... Il faut tenter de vivre!"
 - Paul Valéryn runosta Cimétière Marin.

Runoilija Paul Valéry syntyi Ranskassa Sèten kalakaupungissa, jonne hänet myös haudattiin. Ja nyt mä sitten haluaisin matkustaa sinne, hänen runonsa mukaan nimetylle hautuumaalle käyskentelemään ja tietenkin syömään sataman kapakoihin mereneläviä. Meren eläviä ja kuolleita. Ehkä kirjoittaisin päiväkirjaakin, kuten Paul. Innostuisin piirtämään.

Miksi muuten luovuus tuntuu asuvan aina muualla?

Paul Valéry jätti jälkeensä runojensa lisäksi 261 muistikirjaa noin 50 vuoden ajalta, täynnänsä päiväkirjamerkintöjä, kuvituksia, ideoita, aforismeja ja pohdiskeluja ihmismielestä ja sen liikkeistä.
Siispä päivän kirja(t): Paul Valéry, Cahiers- Notebooks, osat 1-5.

Koko runo luettavissa ranskaksi täällä
Runon suomennos ja otsikon sitaatti: Kalmisto meren rannalla, Lauri Viljanen.

19.10.2014

Myrskynratsastaja














Herra Kamera raahautui iltapäivällä eteiseen rakennetun junaradan yli vettä valuvana, läpimärkänä kainaloitaan myöten. Tuloksena teille pieni lokalahja, myrskykuvia Hangon Långörenistä.

Valokuvaaja itse taas sai kiitokseksi kuumaa sipulikeittoa ja mehevän lohkon quiche lorrainea kera suurensuuren punaviinilasillisen. Jälkiruoaksi, kuinka sattuikaan sopivasti, lauantain keltaisena aurinkopäivänä huolellisesti Hankoon hullaannutettujen Taiteilijaresidenssivieraiden tekemää crème brûléeta ja luomuvadelmia.

Ja niin kaikki olivat tyytyväisiä ja maailma mallillaan.

17.10.2014

Lennä ja liidä









Syysloma.

Herra Kamera käy kotona vain kääntymässä ja karauttaa taas tiehensä niin että Bulevardin lehmuksista lehahtavat viimeisetkin keltaiset lehdet kieppuvaksi kullaksi asfaltille. Katu hiljenee, kotona eksyneet villasukat laahautuvat huokaisten omiin nurkkiinsa, kynttilästä nousee sinistä savua kun siihen puhaltaa. Pujottelen hajamielisesti takapihalla kukkasipuleita kylmään multaan.

Olisin niin halunnut pienelle matkalle, muihin maisemiin. Sen sijaan olen paikoillani,  haikea ja hiukan hapan. Joku kumma kaiho koko ajan kehossa. Nyt on aikaa, vaan ei rahaa. Silloin kun oli rahaa, ei ollut aikaa.

Onneksi on Tulliniemen ranta, suotuisia tuulia, sininen leija, syksyinen meri.

16.10.2014

Sekaisin Sandrosta






Ennen Tarzania tarvittiin vähän ruumiin ravintoa.

Sandrohan on Kalliossa ihan Kaupunginteatterin kulmilla, joten sinne siis. Harvoin on vastaanotto niin symppistä kuin täällä ja ystävällinen linja piti koko illallisen ajan. "The Family", niin meitä kutsuttiin, laajennettuna perheenä, lainalapsinemme. Olimme kertoneet etukäteen vähän tiukahkosta teatraalisesta aikataulustamme, joten homma pistettiin sukkelasti pakettiin. En ihan lähde ruoan suhteen samalla tavalla lentoon kuin monet Sandrojen (nythän Eiraankin avautui oma!) intohimoisimmat fanit, mutta kiva oli syödä kimpassa eri maailmojen makuja. Mehän tykkäämme hääriä toistemme lautasten kimpussa, täällä annosten jakaminen on hyvä idea. Ja miljöö on niin hauska!

13.10.2014

La Belle Hortense




Keskusteltiin pojan kanssa eilen kuolemasta. Leppoisasti, sunnuntai-iltana, juostuamme ensin elokuviin, istuttuamme punaisille samettipenkeille suklaapatukoita puristaen vain huomataksemme, että olemme väärään aikaan väärässä paikassa. Nousimme noloina ylös ja puikkelehdimme ulos. Oli siis yhtäkkiä tyhjää jutteluaikaa, ja mikäs sen mielenkiintoisempaa kuin eläminen ja kuoleminen.

Poika kysyi miten haluaisin tulla haudatuksi. No, pyysin polttamaan. Sitten aloin päästä vauhtiin ja oikein nautiskelin mahdollisuuksilla. Komensin lopulta koko hautajaisseureen hyvään ravintolaan, nostamaan samppanjamaljoja. Sellaisia laakeita. Mites tuhkat? Tuhkat tulisi ripotella pariisilaisen viinibaari-kirjakauppa-gallerian La Belle Hortensen lattialle.

Saako sellaista muka tehdä? ihmetteli poika. Tuskin, joten tuhkat olisi laitettava taskuun, ja taskuun pistettävä reikä, ja sitten muina miehinä käveltävä edestakaisin baarin lattiaa kunnes viimeinenkin äidinmurunen olisi laskettu maahan.

Ei, sanoi poika. Kyllä minä laittaisin sinut kumminkin jonkun kirjan väliin kotona.

Jaa, vastasin minä. Älä sitten lainaa sitä kirjaa epähuomiossa kenelle tahansa hempukalle!

Taulu: Paris - La Belle Hortense, 100 x 70, vedos alumiinille. 

Tarzanin kutsuhuuto



Kävimme viime viikolla Helsingn Kaupunginteatterissa katsomassa musikaalin Tarzan. Miksi, oi miksi emme käy useammin teatterissa? Taas tuli todistetuksi sekin, että ei ollut juttu eikä mikään lähteä koulujen jälkeen ajelemaan Hangosta Helsinkiin, käydä syömässä ja esityksessä ja lopulta painua Tarzanhuutoharjoitusten värittämän kotimatkan jälkeen pehkuihin klo 23 aikaan. Lapset ovat toki jo sen verran isoja, ettei pieni nukkumaanmenoajan venytys heilauta maata mullilleen.

En oikein osannut odottaa Tarzanilta mitään, ja siksi kai tempauduinkin ensi metreiltä ihan sukkana mukaan. Poikakin, joka juuri oli vastannut kysymykseeni "jännittääkö?", että eihän tämä ole elokuvissakäyntiä kummempaa, valui ihan penkkinsä laidalle ja i m e y t y i nenänpäätä myöten näyttämön tapahtumiin. Myös nuoret naiset, joita mukana oli omien lisäksi yksi ystävä, pitivät Tarzanista tosi paljon. Tai varsinkin Tarzanin gorillakaverista Terkistä ;)
(Matti Leino, no huh-huh mikä lavakarisma!!)

Kaikki apinat liikkuivat niin mainiosti, oli helppo eläytyä viidakkotunnelmiin. Panu Vauhkonen isä-gorillana oli koskettava ja vakuuttava junttura. Hyvää ELÄVÄÄ musiikkia, säpäköitä tanssikohtauksia, breakdancereita, lähes akrobatiaa, hykerryttävää jännitystä, rakkautta, suuria tunteita, kummallisia kasveja, hyviksiä ja pahiksia ja vikkelää huumoria... Meillä oli siis tosi kiva ilta, ja kun selailin väliajalta palatessamme penkilläni Kaupunginteatterin esitettä, poika huokaisi jokaisen kohdalla, että "mä haluaisin nähdä noi KAIKKI..."

Helsingin Kaupunginteatteri on niin kaunis. Sattumalta Hesarissa olikin juuri uutinen, että Helsinki aikoo suojella rakennuksen ja sitä ympäröivät puistoalueet. Kaupunginteatteri on valmistunut 1967, arkkitehteinään Timo Penttilä ja Kari Virta. Teatterin peruskorjaus alkaa ensi vuonna ja esitykset siirtyvät siksi aikaa mm. Linnanmäen Peacockiin. 

12.10.2014

Kirjatoukan tärpit Hangon Elokuvajuhlille



Unikeonpäivän ja Muinaistulien Yön lisäksi lempitapahtumiani Hangossa on Hangon Elokuvajuhlat.
Meille on jo tavaksi tullut lähettää silloin lapset mummolaan, kutsua kaverit kaupunkiin ja pistää leffaillen koko viikonloppu.

Tälläkin kertaa kattaus on kovaa luokkaa, on vaikeaa valita tärppejä. Lauantaisettikin on semmoinen, että voisi istua aamusta iltaan valkokankaan ääressä ilman tankkaustaukoja jos vain maallisempi huvittelunhalu antaisi periksi ja fysiikka kestäisi. Pakko kai kuitenkin jättää pari drinkkitaukoa ja iltoihin tilaa hyvälle ruoalle. Esityspaikkoja on kaksi, elokuvateatterimme Kino Olympia sekä Hotelli Regatta, päällekkäisyyksissä luovitaan.

Mutta yritetään, tässä teille katsaus omaan, alustavaan listaani:

Perjantaina
17:30 Happiness
19:30 Bio & Bar, Hotelli Regatan yläkerrassa M.A. Nummisen absurdia dokkaria ja alakerrassa Ludde ja Riikka laulavat. Ja Ludde on siis teillekin tuttu juttusarjastamme "Look like Lou"!

Lauantaina
11:30 Gloria
14:00 Night train to Lisboa
16:30 Twenty feet from Stardom
18:30 Kaksi päivää, yksi yö
Ja vielä jos kannikat kestää:
20:30 Love Story

Sunnuntaina
11:30 Prinsessa Kaguyan tarina
TAI
12:00 Bugarach
15:30 Ida

Koko ohjelmisto tutkittavissa täällä. Huomaa myös, että festari jatkaa poikkeuksellisesti muutamilla näytöksillä tänä vuonna myös päätapahtuman eli viikonlopun jälkeen.

Hyvästä ruoasta elokuvien ohessa puheenollen, Ravintola Origolla on uusi, makoisa syyslista ja Ravintola Makasiinissa lauantaina 1.11. italialainen ilta!

Arkistojen kätköistä: Viime vuonna yhtenä ohjelmanumerona oli saapuminen leffaan fillarilla. Helsingistä. Marraskuussa! Klik.

Le Petit Festival saapuu Hankoon

Me olemme ystäväni Min kanssa tohisseet jo tovin hauskan proggiksen kimpussa. Mi on tuomassa Hankoon kansainvälistä teatterifestivaalia, ja minä saan olla apujoukoissa, lähinnä "apukynänä".
Perjantaina pistimme vähän tekstiä kasaan, jotta jutun juoni aukeaisi muillekin ja jotta uskoisimme itsekin, että tapahtumasta on tulossa totta. Lukekaapa, eikö olekin HAUSKAA!

***

Le Petit Festival saa siivet: Hankoon syksyllä 2015!

Le Petit Festival du Théâtre on kymmenvuotias kansainvälinen teatteri- ja taidefestivaali, joka juhlii uutta vuosikymmentä lähtemällä kotikaupungistaan Dubrovnikista Euroopan kiertueelle. Ensimmäinen pysäkki on Hanko, Itämeren ympäröimä Suomen eteläisin kaupunki. 

Vuonna 2015 Le Petit Festival toteutetaan ensin perinteisesti kesäkuussa kotimaassaan Kroatiassa, jonka jälkeen osa festivaaliohjelmistoa matkustaa Adrianmereltä Suomeen ja Hankoon. Festivaalin 2015 teemana on merien suojelu ja tavoitteena palauttaa nykyihmisen usko unelmiin, merenneitoihin ja elämän ihmeisiin. Kautta vuosien Le Petit Festivalin motto on ollut Vive L’Amour - Eläköön Rakkaus!

Festivaali marssittaa Hankoon erilaisia taidemuotoja ja esiintyjiä mm. Kroatiasta, Ranskasta, Japanista, Yhdysvalloista ja Hollannista. Suomesta mukana on nimekkäitä teatteri-, performanssi- ja esitystaiteen ammattilaisia. Le Petit Festival on myös tanssia ja musiikkia, objektiteatteria ja klovneriaa, kuva-, valokuva- ja elokuvataidetta. Tapahtuma kokoaa yhteen ihmisiä eri aloilta: taiteilijoita, taikureita, suunnittelijoita, ajattelijoita, runoilijoita ja muuten vain luovia mieliä. 

Neljäpäiväinen festivaali toimii lisäksi alan ammattilaisten kohtaamispaikkana. Taiteen työpajoja vetävät mm. näyttelijä ja ohjaaja Steven Ditmyer (Meisner Playhouse, Meisner-tekniikka, New York) ja tanssija David Chase (San Fransisco Ballet, Graham-tekniikka). Varsinaisen ohjelmiston lisäksi järjestetään työpajoja lapsille sekä esityksiä vanhuksille.

Festivaalijohtaja Vinko Prizmic tuo omina esityksinään Hankoon Happy Funeral-kulkueen, joka on kiertänyt ympäri maailmaa jo vuodesta 2005 sekä hullunkurisen Red Carpet-seurueen ”maailmantähtineen”. Elämyksiä on luvassa molemmin puolin; hänestä on tärkeää, että festivaali tarjoaa kansainvälisille vieraille myös mahdollisuuden tutustua nostalgiseen Hankoon. 


Le Petit Festivalin karavaani kulkee jo. Oletko mukana? 
Paikallisia taiteilijoita kutsutaan mukaan värittämään tapahtumaa. Mukaan tarvitaan myös vapaaehtoisia avustajia ja tukijoita. 

Le Petit Festival goes Hanko tiedottaa asioiden etenemisestä Facebookissa. Tykkää, niin tiedät. 

11.10.2014

Kaaoksen keskeltä löytyi kitara

TILANNE ENNEN SIIVOUSTA





Sermin takana häämöttää kylpyhuone


Te ette voi uskoa kuinka kyllästynyt olen vinkumaan Herra Kameralta kuvia...
Jossain hänen kameransa ja tietokoneensa ja minun Dropboxini välissä jumittaa ruokajuttuja, teatterijuttuja, kotijuttuja, retkijuttuja, ravintolajuttuja...
Ei, en minä kehtaa häntä syyttää, kiireistä miestä, syytän itseäni. Miksen vain tartu kameraan? Opettele?
Kynnys on suuri, kun toinen on niin taitava jo valmiiksi...

Tänään huvittelin Instagramissa väläyttämällä kaoottista kuvaa yläkerrasta, joka on unohtunut kesämoodiin vielä lokakuussakin. Kesällä yläkerrassa ei juuri oleilla, kun elämä on ulkona. Ylhäällä käydään vain nukkumassa. Ja maalaamassa. Maalausurakan (kiihdyn edelleen kun ajattelen sitä) jäljiltä tavaroita oli vieläkin pahvilaatikoissa ja vaatteita siellä, missä piti olla kirjoja, koska siellä, missä piti olla kirjoja, olikin rantapyyhkeitä.

Yläkertamme jaksaa huvittaa ihmisiä. Emmekö kaipaa seiniä? Päätimme muuttaessamme (kohta kymmenen vuotta sitten!), että kattellaan. Katselemme edelleen. Minkä nukkumiselta kerkiämme.

Aamulla valo oli kaunis, kuparinen. En jaksanut oikoa lakanoita, enkä ryhtyä leikkimään mitään sisustajaa, taulutkin ovat pariisilaisakrobaattia lukuunottamatta vielä lattialla kaapin takana kun kukaan ei naulaa niitä seinään. Siivosin ihan vähän ja otin pari kuvaa. Kännykällä. Koska muuten tämä blogi ehkä kuolee pystyyn.