6.3.2015

Kaviaaria munankuoressa







Tiistaina hurvittelumme jatkui Kauppatorin rantaan.

Jos, kuten minä, pidät löysäksi keitetyistä kananmunista, tryffelistä, voista ja kaviaarista, olet löytävä täältä palan taivasta. Se taivaspaikka, kaviaaria kananmunapedillä, maksaa 6,90 euroa ja sen nautitaan hitaasti pikkuriikkisellä simpukankuoresta tehdyllä lusikalla.

Istuimme ikkunapöydässä, sininen hetki laahautui vaivihkaa ratikoiden vanavedessä kaduille kuin sumu. Puhuimme pienten juhlahetkien merkityksestä, siitä, että elämä on tässä ja nyt. Ehkä vähän puolustelimme itsellemme tätä yltäkylläisyyyden määrää yhdelle tavalliselle tiistaille. Muistelimme aikoja Punkaharjulla, jossa vietimme äitini ja isovanhempieni kanssa pitkiä kesiä mökillämme, jossa ei ollut juoksevaa vettä eikä sähköä. Söimme muikkuja ja vihanneksia, maitoa saimme tonkan kerrallaan suoraan sukulaisten navetasta. Päivät makasimme kuumilla kallioilla, uimme ja luimme. Joskus mummo paistoi munkkeja.

Aina jossain vaiheessa kesää saimme tarpeeksemme luolamieselämästämme. Me lapset puimme jo vieraalta tuntuvat vaatteet pähkinänruskeiksi paahtuneiden pyllyjemme peitoksi ja äitini sanoi, että nyt päästetään Barabbas irti tai nyt pistetään elämä risaiseksi! Molemmat tarkoittivat, että nyt laitetaan vähän ranttaliksi.

Pakkauduimme mummon ja vaarin kanssa vaarin tohvelinmalliseen Saabiin ja ajelimme hullun lailla ympäri savokarjalaa rahapussi valmiina riehumaan. Etsimme kai jotain eksotiikkaa elämään, milloin italialaista ravintolaa milloin jotain muuta yhtä utopistista, 80-luvun Itä-Suomi ei varsinaisesti ollut mikään huvittelupaikkojen keidas. Äiti oli näkevinään italialaisen kokin näköisiä hahmoja tien varrella, mutta yksi toisensa jälkeen he osoittautuivat peltotöissä värittyneiksi isäntämiehiksi ilman minkäänlaisia pastantekoaikeita. Päädyimme iltapäivällä hikisinä ja nälkäisinä paikkoihin kuten Kultakivi, Karjalan Kievari tai Pivanka, söimme mitä saimme, ostimme jättipussilliset merkkareita ja palasimme takaisin mökille.

Me kyllä olemme osanneet aina arvostaa pieniä rillutteluhetkiä kun sellaiseen tarjoutuu mahdollisuus, niitä ei sovi jättää käyttämättä! Elämä on lyhyt ja arvaamaton ja niinpä me nautimme tiistaipäivästämme kovasti.

Finlandia Caviar on kaunis pieni puoti, jossa on myös muutama asiakaspaikka kiireettömille herkkusuille. Lempparini lisäksi tarjolla on erilaisia mäti- ja kaviaariannoksia ja -menuita, sekä ostereita. Kävimme täällä hääpäiväreissullamme ja nyt halusin näyttää paikan äidilleni. Olemme kahdella käyntikerrallamme tavanneet sekä paikkaa pyörittävän äidin että hänen poikansa. Molempien lämmin innostus ja venäläis-lappeenrantalainen vieraanvaraisuus tekevät paikasta ihanan poiketa.

4.3.2015

Musiikki vei Hankoa Helsinkiin


Milla Rantala kertoo Musiikkijuhlien kuulumisia

Pieni mutta pippurinen Hangon Musiikkijuhlat esittäytyi eilen Helsingissä Galleria E. Pinomaassa. Ohjelmassa oli tietysti musiikkia mutta myös paljon lämmintä puheensorinaa, kun monet Hangostakin tutut musiikinystävät olivat vaihteeksi koolla keskellä talvea.

Hangon Musiikkijuhlat pitää tänä kesänä välivuoden ja keskittyy keräämään rahoitusta vuodelle 2016. Kyseessä on hieno ja korkeatasoinen festari ja lasten ja nuorten kesäkurssi, toivottavasti se saa jatkoa! Festivaalijärjestelyitähän voi tukea vaikka ryhtymällä kannatusjäseneksi. Vaikka varsinaisia Musiikkijuhlia ei nyt vietetäkään Hangon heinäkuussa, luvassa on kuitenkin pitkin vuotta ja varsinkin kesää pieniä pop up-tapahtumia ja muuta jammailua. Kannattaa seurata Musiikkijuhlien fb-sivua.

Musiikista vastasivat viulistit Milla Rantala ja Marjukka Myyrä sekä jazzlaulaja Reija Lang ja kitaristi Jarno Kukkonen. Taide taustalla on Hangossa asuvan Heikki Kukkosen grafiikkaa.

Ikkunaprinsessat






Puhuiko joku visusti kotona pysymisestä ja valkoisista pavuista tomaattikastikkeessa, suoraan peltipurkista? En se ollut minä, se oli joku muu.

Lempipäiväni tiistai todisti taas pontevasti miksi on niin lemmitty, kun hyppäsin hetken huumassa eilen Herra Kameran kyytiin, huristelimme Helsinkiin ja minä ajauduin hunningolle mutsini kanssa.

Ylevänä tavoitteenani on aina testata uusia ravintoloita kun lähden kylille. Ja sitten löydän itseni Maxillista. Yli kaksikymppinen Maxill vaan on niin ...klassinen. Siellä on ihmisen hyvä olla, kun homma on hanskassa eikä tarvitse jännittää aterioinnin onnistumista. Ja onhan tunnelma hyvin ranskalainen.

On ihanaa katsella Korkeavuorenkadun hulinaa, ohikulkevia helsinkiläisiä. Saan yleensä vilkuttaa monelle, tuttuja on noilla vanhoilla kotikulmilla paljon. Ja valkoiset paperiliinat pöydillä, oi, se on aina kiva.

Kun menimme, satoi jotain rännän kaltaista hyhmää, kuin suuria, läpikuultavaksi kuluneita, märkiä tyynyliinoja taivaan täydeltä. Kuten elämässä usein, ei kuitenkaan tarvittu kuin kaksi lasia kuohuviiniä, niin aurinko alkoi paistaa. Ikkunan taakse ilmestyi häilymään komea paparazzi ja kaikki olivat ihan kateellisia kun hänellä oli silmää vain meille. Kuvaaja palkittiin pinaattikeitolla, 64°C kananmunalla, paahdetulla kuhalla ja kurpitsarisotolla, me mallit söimme tietenkin vain salaattia. (Ja ihan vähän suklaata!)

3.3.2015

Mämmikoira kirjastossa








Eilen illalla kesken vie-tuo-laita ruokaa-auta läksyissä-rumban juoksimme kadun yli kirjastoon kuuntelemaan Caj Bremeriä. Mikä onni, että voimme juosta "kadun yli kirjastoon", ja mikä onni, että menimme, emmekä langenneet ei ehdi-ansaan!

Caj Bremeriä eläväisempää kertojaa saa hakea. Kädet piirtävät siltoja vuosikymmenien takaisiin kuvaustilanteisiin. Kuvien synty on vaatinut aikaa, kärsivällisyyttä, ennakointia, aavistusta, hyvää onnea ja herkeämätöntä silmää.

Vaikka avajaisillassa saimmekin kuulla Ateneumissakin nähtyjen vanhojen mustavalkokuvien tarinoita, on Hangon Kirjastossa kolmisen viikkoa esillä Bremerin tuoreita luontokuvia. Kertoi hän niistäkin, hetkistä, jotka eivät ihan samanlaisina koskaan enää palaa...

Muista myö hurmaava keittokirja Mämmikoiran keittiössä, jonka mm. muuan Herra Kamera sai isänpäivälahjaksi. Harva asia on minua niin ilahduttanut pitkään aikaan kuin kirjassa käytetty suomen kieli, tai oikeastaan "Bremerin kieli"!

Kuuntele: Caj Bremer taiteilijavieraana Ylen Radio Ykkösellä vuonna 2012.

2.3.2015

Kämppiä






Palataan vielä hetkeksi hääpäivänviettoomme, silläkin uhalla, että alkaa vaikuttaa, että olen lipsumassa jonkinlaiseksi hotelliarvostelijaksi. En ole. Rahat ovat nyt loppu ja eräät pysyvät visusti kotona ja syövät valkoisia papuja tomaattikastikkeessa suoraan tölkistä, kunnes toisin todistetaan.

(Meidän elämänmenoksemme on kuin varkain, ja vastoin ainakin Herra Kameran kaikkea järkevyyttä muodostunut hyvin mielenkiintoinen ja etten sanoisi vuoristoratamainen "elä vuoroin kuin kuningas, vuoroin kuin katusoittaja" kahtiajako. Tällä mennään kun ei muutakaan osata.)

Minä olen kipittänyt koulutyttönä Hotel Kämpin punaista portaikkoa jo ennen kuin Hotel Kämp oli jälleen Hotel Kämp. Isäni oli töissä pankissa, joka oli täyttänyt tilat siinä ihmeellisessä aikavälissä kun vanha Hotel Kämpin rakennus oli purettu ja uusi julkisivultaan prikulleen vanhan mallin mukaan rakennettu, vaan ei vielä uudestaan hotellikäytössä vaan KOPin toimitiloina. Muistan, kuinka niiasin isäni työtovereille ja sihteerille. Ajatella, niiaako enää kukaan?

Kun me leijuimme vastavihittynä avioparina Maria Kämp -sviittiin helmikuussa 2000, oli hotelli ollut auki vajaan vuoden. Viisitoista vuotta myöhemmin palasimme samaan huoneeseen. Todella nostalginen olo! Kaikki oli ennallaan,  tuntui kuin juuri olisimme sieltä lähteneet voipuneina, hääpuvut käsivarsillamme elämään arkeamme miehenä ja vaimona. Paitsi että kaikkein kauneimman kulmaikkunan eteen oli raijattu valtava televisio. Asiakastoiveko? Ei ainakaan meidän.

Huone on ihana monestakin syystä. Näkymä on Espan puistoon ja kun kulmassa ollaan, myös Kluuvikadulle, sänky on pari askelmaa muuta huonetta korkeammalla omalla korokkeellaan (rakastan korokkeita!) ja kylpyhuone on valtava ja jotenkin mahtavan vanhahtavalla tavalla kaunis ja arvokas. En tiedä miksi, mutta minusta tuntuu, kun haahuilen ympäri tuota kylpyhuonetta paksussa kylpytakissa ja aamutossuissa, että olen kuin lapsonen, joka on saanut jäädä tavarataloon yöksi. Sellainen kupliva pieni hihitys, sellainen, että minun ei kuuluisi olla täällä. Itse huoneessa ei ole mitään kikkailua, nyt ollaan kalusteilta ja värityksiltä hyvin klassisen hotellihuoneen äärellä (toki astetta fiinimmän, sviitissä kun ollaan).

Mutta miten liu'uinkaan nyt hotellikuvaukseen, oikeastaanhan minun piti vain mainita alakerran aasialainen Yume-ravintola, jossa söimme illallista. Tunnelmallisen hämärässä salissa Dom Perignon-päissämme napattu kuva ei nyt suinkaan tee oikeutta aterialle, joka oli mainio. Olin pitänyt Yumea tylsänä (anteeksi Yume), mutta uudehko lista jaettavine annoksineen oli meille mitä mieluisin. Alkupalat valitsimme kala- ja kasvispainotteisesti ja varsinaisen pääruokalistan skippasimme Hot Stone-annosten tähden. Hyvä valinta. Oli kivaa hääriä kuuman kiven kimpussa, hieroa maustesekoitusta ja dippailla mureita lihoja ja meheviä rapuja erilaisiin kastikkeisiin.

Iltahan jatkui legendaarisesti, kuten muistamme, salakapakkaan parisuhdekriiseilemään. Mutta kuten Pertti Kurikka sanoi, saa sitä ihminen itkeä! (Hyvä PKN!)

Hääpäivälahjat sängyllä olivat Mrs Jonesilta, punaisia LOVE-lakuja ja "vähän tuhmat"...nämä.

Lue lisää: Kämpin historia kuvina, HS.

Keittiövuoro




Sillä aikaa kun minä sukelsin studiolle koko lauantaipäiväksi hankeapurahojen ihmeelliseen maailmaan oli perheen miespuolisilla jäsenillä keittiövuoro. Tai keittiö ja keittiö. Makkaralounas tarjottiin näemmä tuulisella rannalla ja liekitettynä.

Kotiuduin illalla yhtä lihaisiin kemuihin, mutta onneksi sentään sisätiloihin. Kun kissa on poissa niin pataan menee nelisen kiloa kylkeä. En kyllä pistänyt hanttiin, apurahahakemusten täyttö kun käy ihan ruumillisesta työstä tai urheilusuorituksesta, tai siltä se ainakin kropassa tuntui. Tahmeita ribsejä pilkuttivat seesaminsiemenet ja rinnalla tarjottu salaatiksi naamioitu majoneesipommi eli coleslaw osui ja upposi. Ribsien ohje on jaettu ennen täällä, grillin sijaan viimeisen vaiheen voi hyvin hoitaa uunissa grillivastuksen alla.

Lue lisää: "Miehet ja tuli, joku alkukantainen imu siinä on."

25.2.2015

Tähkäpäät tornissa









Tampereen uusi tornihotelli ei ole ulkoa minusta mikään kaunotar, mutta huoneista pidin. Betonipinnoista, erityisesti, ja väreistä ja valoista. Ja vanhoista veturitalleista, jotka on kauniisti otettu osaksi uutta rakennusta, niiden tiiliseinien suojassa nautimme aamiaisen.

Meidän huoneemme olivat kerroksessa 22. Noina päivinä hyvin harmaana alla vellova Tampere tupruttelevine tehtaanpiippuineen oli jotenkin haikean kaunis. Ylimmässä, 25. kerroksessa on kattobaari, joka oli perjantaina niin tupaten täynnä, ettei meillä ollut sinne mitään asiaan.

Huoneessa kylpyhuone liukuu varsinaisen huoneen puolelle, suihkuun astutaan suoraan eteisestä ja lavuaari on sängyn vieressä. Huomasin kaipaavani omaa, yksityistä tilaa enemmän, tuntui pöllöltä heilua vartalovoiteen kanssa siinä keskellä huonetta. Toiletti toki on oma ovellinen koppinsa.

Me olemme kai jonkun sortin hotellihulluja. Alkuaikoinamme, vaikka ruokarahatkin olivat tiukassa, livistimme ihan ilman syytä kahdestaan jonkun korttelin matkan Helsingin - silloisen kotikaupunkimme - hotelleihin yöksi. Ikuinen dilemma: pysyä huoneessa ja nauttia rapeista, valkoisista lakananoista koko rahan edestä erilaisia valaistusvaihtoehtoja napsutellen vai syöksyä kulloisenkin kaupungin sykkeeseen? Ah, voisin olla hotellien salainen testaaja!

Mutta kertokaahan, miksi minulle tulee aina niin huono omatunto jos otan hotellihuoneessa esitepsuttelemani aamutohvelit mukaan? Saahan niin tehdä?

23.2.2015

Without you

*Haukotus*

Ajattelin illalla, että olispa kiva katsoa Oscarit, muttei jaksa. Sitten otin ja heräsin ihan itsekseni tasan kello 3:30.

Join teetä, voitelin hapankorpun toisensa perään ja kyynelehdin hämärässä olohuoneessa untuvapeittoni alla kiitospuheille. Jossain vaiheessa mieltäni alkoi kaihertaa eräs huomio.

Lavalle lappaa äijää äijän perään tummissa, hyvin istuvissa puvuissa. He suutelevat vaimojaan kaksin käsin kun heidän nimensä mainitaan, he juoksevat lavalle, suorastaan loikkaavat sinne, ja heidän silmänsä säteilevät. Intohimo elokuvatyöhön välittyy valtameren tällekin puolelle. Minä muiden mukana liikutun kun he kiittävät käsi sydämellä rakkaimpiaan.

"Ilman sinua tämä ei olisi ollut mahdollista, kiitos tuestasi, kiitos kärsivällisyydestäsi, kiitos uhrauksistasi, kiitos ymmärryksestäsi, kiitos, kiitos..."

Vaimot jäävät istumaan penkeilleen ja miehet nousevat lavalle. Vaimot lähettävät lentosuukon ja miehet taputtelevat toisiaan hartioille. Unelma on toteutunut. Unelma!

Voi vitsi. Miksi musta tuntuu, että se on edelleen liian usein näin päin?

Onneksi oli Patricia Arquette, ja toki monta muutakin lahjakasta naista. Arquetten kohdalla Iltamönjä-lehdessä tosin nostettiin tärkeimmäksi huomioksi "Twitter-myrsky" hänen kampauksestaan. Ihanko oot itte kammannu?

Kuva tästä historiallisesta Oscars-hetkestä. 

Suksilla





Sappee on symppis. Oli aivan käsittämätöntä pamahtaa paikalle umpitalviseen maisemaan, kun olimme juuri lähteneet ihan lumettomasta Hangosta. Kolme tuntia Tampereen suuntaan ja hiihtoloma oli katettu.

Paitsi ettei se ihan niin mennyt. Autostamme alkoi kuulua kummallista ääntä Hämeenlinnaa lähestyttäessä. Ajoimme huoltoasemalle, jossa ei tietenkään nykymaailman malliin ole enää mitään huoltoa, vaan suklaapatukoita. Herra Kamera sai kuitenkin luvan ajaa rotiskomme tyhjän montun ylle ja soitteli sitten sieltä puheluita. Me muut menimme BicMacin äärelle odottelemaan, olihan lounasaika.

Pelkillä puheluilla ja hampurilaisilla ei hommasta selvitty. Tuli hinausauto ja kiltti nuori kuski (hyvää hiihtolomaa Kuusamoon!) ja niin me huristelimme hinausauton kopissa autokauppaan ja -korjaamoon. Tai osa meistä, tyttärien laserkatse oli bensiksen pihalta saakka nähnyt vaatekauppojen neonkyltit ja he katosivat whatsapp vilkkuen jonnekin hämeenlinnalaisen kauppakeskuksen syövereihin.

Autohuollossa löydettiin parikin vikaa, joiden korjaaminen kestäisi seuraavaan päivään. Vara-autoa alle ei meinannut löytyä millään. Tokihan meillä oli vaatimuksiakin; tytöt halusivat limusiinin kuljettajalla ja me vanhemmat toivoimme autoa, johon mahtuisi viisi henkilöä ja viiden henkilön hiihtolomakamppeet sekä yhden kyseisistä henkilöistä pakkaama puolikas kotikeittiötä, tuoksukynttilä ja valtava kangaskassillinen kirjoja ja lehtiä. Ja mikä siinäkin on, että aikojen saatossa nesessäärini on nykyään suurempi kuin vaatevarastoni?

Istuimme odottelemaan kiiltävien kaarojen keskelle ja siemailimme tulikuumaa automaattikaakaota. Syleilin myös paremman reissulykyn toivossa nurkassa talismaaninoloisesti seisovaa HPK:n miestä.

Iltapäivä voiteli jo viistoa valoaan asfaltille kun vihdoin kurvasimme matkaan vuokra-autolla. Ja seuraavana päivänä taas takaisin, noutamaan omaa autoamme.

Mutta muuten loma Sappeenvuorella sujui mallikkaasti! Minulla on joku fiksaatio heidän chalet-asuntoihinsa, joissa kaikki on lumoavan tehokasta ja kompaktia. Olemme kuin kettuperhe kolosessaan. Pikkupikkukeittiössä villiinnyn kokkaamaan luksusaamiaisia, hulppeita lounaita ja vietnamilaisia monen ruokalajin illallisia, vaikka kotona en saa aikaiseksi mitään. Siellä me kylki kyljessä polttelimme kynttilöitä ja kaaduimme aikaisin iltaisin petiin.

Minäkin menin rinteeseen, vaikken ensin meinannut. Kohauttelin salaisen suunnitelmani mukaisesti välinevuokraamossa hartioitani, että kun minulla ei vain kertakaikkiaan ole mitään laskettelutakkia ja että en kai mää (jep, se murre alkoi jo täällä hiipiä repertuaariini) nyt voi villakangastakissa viilettää, niin eivätkö ne pirulaiset heti minulle lainanneet täydellisen takin.

Kiitos Sappee, ja kivat kaverit siellä, oli ilo nähdä kakaroiden punaiset posket ja LUNTA!

22.2.2015

Nääs



Mää olin hei Tampereella! Ja hetken Salossakin, kuten tarkkasilmäiset lukijamme kenties kuvasarjasta huomasivatkin.

Mutta sitä ennen me olimme kyllä Sappeella. Se oli se hiihtoloman virallinen osuus, koska siihen sisältyivät lumi, sukset ja jallukaakao. Tai hiihtoloman ensimmäisen ja kaikkein kauneimman ja aurinkoisimman päivän me kyllä vietimme hinausauton kopissa ja hämeenlinnalaisessa autokaupassa.

Herra Kamera on lähtenyt laavulle makkaran kanssa, mutta eissenniiväliä. Parempia aikoja kuvia odotellessa voimme vilkaista Kirjatoukan silmin Mansen meininkejä. Tornihotellin 22. kerros oli jännä ja hiano, Kauppahallin Umamissa muikeet sussit ja Pork and More rento ja kelpo kuppila lihanystäville.

Sitten kulttuuririentoihin.

Meistä 4/5 pääsi Komediateatteriin katsomaan Kyllä isä osaa, vain minä jäin oven taakse rukoilemaan peruutuspaikkaa, jota ei koskaan tullut. Aika hyvin silti ruinattu, loppuunmyytyyn näytökseen. Terveisiä sille viiksekkäälle vahtimestarille, parhaasi teit!

Kotimatkalla kävimme Salon Veturitallissa katsomassa Nick Brandtin kehutun näyttelyn On this earth, a shadow falls, koska Helsingin Sanomat oli sanonut, että "tarjotkaa lapsillenne unohtumaton elämys."

Mutta kaikesta lisää sitten kunnon kuvilla. Seommoro! (Apua, miten tän murteen saa pois päältä??)