4.2.2016

Alkuvuoden valossa

Voi kuinka monta kertaa olen yrittänyt kirjoittaa, mutta sanat eivät vain putoile sormenpäistä entiseen malliin. Loppuvuosi ja tammikuu vetivät kölin alta oikein kunnolla ja helmikuu jatkaa jakamalla avokämmentä kylmällä kädellä.

Aikani riuhdottuani ajattelin, että hei, en taistele enää vastaan. Jos maailman on nyt tarkoitus mua murjoa, niin murjokoot sitten. Heittäydyn uteliaaksi muovailuvahaköntiksi, katson mitä minusta ollaan puristamassa (varmaankin timanttia?) ja yritän sinne iskujen väliin upottaa kaikkia kivoja asioita. Kuten iloisia ihmisiä.

Tämän keksin ihan vasta juuri. Juttelin yhtenä päivän puhelimessä erään partasuun kanssa. Hän oli lähdössä retkelle Ranskaan samppanja-alueille, kuvaili matkasuunnitelmiaan ja epätoivoisia yrityksiään ostaa ranskalaiselta auto (päätyi mopoon). Ja hän kuvaili pieniä samppanjataloja ja viinitiloja ja jännittäviä rypäleitä ja Lyonia ja kaikki mitä ja miten hän minulle kertoi nauratti minua niin paljon että kyyneleet vain sinkoilivat valkoiseksi rapatuille kiviseinillemme pisaroimaan ja puhelun jälkeen näytin onnelliselta, hengästyneeltä pesukarhulta. Pesukarhulta, jolle on luvassa laatikollinen samppanjaa.

Siitä sitten sain päähäni, että nyt on hakeuduttava ilon pariin ja naurun piiriin ja vähän vikkelään sittenkin. Ei täydellisten ihmisten seuraan, vaan sellaisten, joissa asuu, joista PURSUAA ilo kaikesta huolimatta.

Kunhan opin jotain, raportoin heti. Elämän tutkimusmatkailija Toukka palveluksessanne.

2.2.2016

Vanha kunnon uunijäätelö

Kylmä mutta hauska henkäys menneisyydestä. Kuka muistaa uunijäätelön?

Siis onhan se nyt aika pöljä, mutta samalla jotenkin kiehtova. Aina yhtä hihityttävä ajatus tunkea jäätelöä kuumaan uuniin.

No, tykkäät kumminkin, joten täältä pesee ohjetta:

Lado jotakin keksintapaisia uunivuoan pohjalle. (Uunivuoka voi olla pyöreä, suorakaide tai vaikka kolmio, ei haittaa. Kunhan litran jäätelöpala mahtuu!)

Vatkaa 4-5 valkuaista, 2 1/2  dl tomusokeria, hitunen vaniljasokeria ja tirskadus sitruunamehua tiukaksi vaahdoksi. Vanha kikka on kääntää kulho ylösalaisin. Pysyykö?

Nosta litra toffeejätskiä keksien päälle ja hunnuta jäätelö halutessasi vielä marjoilla (tässä tapauksessa pakastemansikoita).

Ja nyt: kovaksi vatkattu valkuaisvaahto on vedeltävä nopeasti ja hövelisti pitkin poikin jäätelö-mansikkakekoa, kaikenlaiset ihanat aaltoilut ja pienet huipahdukset ovat plussaa lopputuloksen kannalta. Mutta tarkkana, yhtään koloa ei saa jäädä, vaahdon on peitettävä jäätelö (ja marjat) kauttaaltaan!

Lopuksi koko komeus kuumaan uuniin muutamaksi minuutiksi, marengin väri kyllä kertoo koska huippuvuori on aika nostaa suoraan pöytään ja niiden hihittelijöiden käsien ulottuville.

Hyvää!

Tästä tulee varmaankin yhtä iso hakusanahitti kuin nakkipiilosta. Maailma tulee muistamaan minut nakkipiiloista ja uunijäätelöstä. Huokaus.

1.2.2016

Elä reunalla


Vaikka pääsimmekin juuri vasta tammikuun korkean kynnyksen yli helmikuuhun, niin tässä menovinkki maaliskuulle. Meillä on jo liput ostettuna.

Sain HOMMAGE A TOPOR -illanvieton koordinaattorilta ja taidemaailman luonnonvoimalta Krista Mikkolalta oheiset terveiset. Villi ja vallaton tiedote antaa vihjeitä illan kulusta ja luonteesta, mennään siis sillä!

(Niin, ja Roland Toporhan, jonka teksteihin esitys perustuu, oli melkoinen "enfant terrible"; ranskalainen kirjailija, kuvataiteilija ja elokuvaihminen, surrealisti, humoristi ja varsin makaaberi. Esityksen ohjaaja ja yksi esiintyjistä Pasquale D'Incà oli vuonna 1997 kuolleen Toporin ystävä.) 

* * *

PASQUALE D'INCA - HOMMAGE A TOPOR
"Elä reunalla, jottet kuole keskellä!"


5 näyttelijää, muusikkoa, laulajaa... 
Aforismeja, lauluja, monologeja, dialogeja...
Duras kohtaa Godardin, hovinarri paavin ja jumalan...
Groteskia, absurdia, röyhkeää, dramaattista...
Erotiikkaa, rakkautta, hellyyttä, hauskuutta, ha haa!

ELÄKÖÖN ENERGIA, ILO, HUUMORI - TOPOR TERVEHTII TEITÄ!

Esiintyjät:
Pasquale D'Incà, Kristof Dadi, Charles Auburdin, Yannick Benahmed ja Pierre Fayet.

Tuotanto: 
Labo & Ludus, Ranska

SAVOY-TEATTERI, HELSINKI
Lauantaina 19.3.2016 klo 19. 
Kesto n. 1,5 tuntia.
Esitys on ranskankielinen.

Lisätietoja: Savoy
Liput: Lippupalvelu

27.1.2016

Cannesin illassa















Olen istunut kotona muistaakseni joulusta saakka. Kerran yritin mennä ravintolaan syömään blinejä, mutta ei niitä ollutkaan vielä tarjolla. Olen kuolemaisillani tylsyyteen. Lähdetään siis Ranskaan, leikisti. Tällä kertaa kiertelemme Cannesin illassa muutaman osoitteen verran.

Hotel Carltonin terassin olen maininnutkin. Sinne siis, aperitiiveille, lokakuussa ainakin tarkeni. Viimeksi tilasin Perrier-kivennäisvettä ja sain Camparia. Ehkä taitava ja kaiken nähnyt tarjoilijakunta osaa lukea ajatuksia. Perunalastut kannetaan pöytään hopeaisella kerrosvadilla, meri tanssahtelee edessä, tuokoot vaikka piimää.
Hôtel Carlton
La Croisette

Myös kala- ja äyriäisravintola Astoux & Brun on esitelty, ainakin täällä ja täällä. Vaan kun se on niin kiva, pelkään että kadotatte sen muististanne jos en muistuta tavan takaa! Haluaisin sinne juuri nytkin niin että tekee kipeää. Haluan simpukoita ja jääkylmää Sancerrea, astioiden kilinää ja naurunremahduksia, ihmisiä ja hulinaa! Kaikkea sitä on ollut tässä osoitteessa tarjolla jo vuodesta 1953!
Astoux & Brun
Rue Félix Faureen ja Rue Louis Blancin kulmassa 

Välillä sielu huutaa halpaa punkkua ja pizzaa, matkabudjetillakin saattaa olla sananen sanottavana sen Carltonin reissun jälkeen. Pizzakärrystä lähellä villaa vinkkasinkin aikaisemmin, mutta cannesilaiset alhaalla kaupungissaan luottavat yhteen paikkaan erityisen uskollisesti. Rue d'Antibesin ja Marché Gambettan välissä sijaitsee La Pizzaiola "Chez Xavier", joka on täsmälleen saman ikäinen kuin minä. Ja sen huomaa. Kuppila on kertakaikkiaan suoraan sanottuna aika kulahtanut. Mutta kun sen rapean ja kiviuuninkuuman pizzan saa juustohunnussaan eteensä, niin uskoo kerrasta cannesilaisia.
La Pizzaiola "Chez Xavier"
Rue Marceau

Jälkiruoat voi ostaa sitten illallisensulattelukävelylle ja ikkunaostoksille mukaan legendaarisesta Vilfeusta, matkalla rantabulevardille. Jäätelöbaaria ei voi olla huomaamatta, se vilkkuu neonväreissä ja jenkkimeinigeissään korttelinmitalta. Suussasulavat (noh, tietenkin...) sorbetit ja jäätelöt tehdään paikanpäällä, aito cannesilainen osoite siis tämäkin. Maista vaikkapa orvokkijäätelöä.
Glacier Vilfeu
Rue Bivouac-Napoléonin ja Rue Butturan kulmassa

Seuraavaksi valloitan estradit!

No nyt! Kaikenmaailman gaalat jäävät kakkoseksi kun eilen viattomalla kirjastoreissulla, märkänä kuin uitettu koira minut tempaistiin kerralla elämäni valokeilaan ja valioliigaan: minua pyydettiin puhumaan Hangon kirjastoon lukemisistani, aiheena "Elämäni kirjat"! Olen huipulla! Olen aivan tähtipölyssä!

Olin heti ihan että käy käy käy käy käy. KÄY!

Ja nyt olen ihan että MITÄ MÄ TAAS OLEN MENNYT LUPAAMAAN? Mitä jos en kerta kaikkiaan muista muita kirjoja kuin Lippe Suomalaisen muistelmat? Mitä mä oikein olen ikinä muka lukenut, pääni on aivan tyhjä? Enkö mä ollutkin dekkari-ihmisiä? Mitä jos sinne tulee IHMISIÄ? Mitä jos sinne ei tule??

Onneksi mutsini ilmoitti heti kättelyssä, että hän haluaa sitten valita ne minun elämäni kirjat. Klingeä ja Thomas Mannin Taikavuori kuulemma ainakin.

Vaan mitäpä en tekisi Hangon kirjaston eteen. Sieltä, kuten varmasti monesta muustakin kirjastosta, voi saada niin ihmeellisiä aarteita käsiinsä. Missäs postauksessa sainkaan lukijalta vinkin Marcel Pagnolin (elokuvasta ja) kirjasta Le château de ma mére, vuodelta 1972. Pistin tiedustelua kirjastoon eikä aikaakaan kun kipaisin kadun yli, läpi salaisen puutarhan ja hain kermanväriseksi haalistuneen kirjan lainaan, ja vieläpä ranskaksi!

Joka tapauksessa, siellä minä sitten istun ja pulputan, Hangon Kirjastossa, tiistaina (lempipäivänäni) 8.3.2016 klo 18 alkaen. Voi muuten mennä myöhään. Ottakaa eväät mukaan.

Kuvassa Herra Kameran kirja-aiheinen valokuvateos meidän olohuoneemme seinällä. Jos innostuit, samanlaisen saa muuten tilata omaksikin. Taulusta on kerrottu aikaisemmin täällä.

26.1.2016

Nakuna Kreikkaan?

Olemme taas mutsin kanssa katselleet dokkareita Areenasta. Hän tahollaan Helsingin Katajanokalla ja minä täällä Hangossani. Sitten viestitellään vimmatusti.

Mutsi vinkkasi ruotsalaisesta henkilökuvasta "Opperan voimahahmo", joka kertoo Kjerstin Dellertistä. Minusta se oli vähän tylsä, mutta totta mooses lämpenin sen rokokooteatterin seinien väreille ja Kjerstinin kodin kirjapinoille. Minä vinkkasin minidokkarista "Dance for two", joka on ihmeellinen pieni tarina kahdesta tanssijasta, jotka tapaavat 60 vuoden jälkeen.

Mutta nyt me molemmat, mutsi ja minä, haluaisimme purjehtia alasti Kreikkaan.

Syynä on Leroksen auringon läpäisemä dokumentti Christine Schildtsistä, Göran Schildtsin puolisosta. En kerta kaikkiaan voi vastustaa elokuvia, jotka sisältävät kaitafilminpätkiä 1960-1970-luvuilta! Silmä ahmii näkymiä samalla kun ulkona paiskoo loskaa: kuuratun valkoiseksi kalkittu ikivanha Villa Kolkis sinisine ikkunanpokineen ja ovineen, pitkät muoviliinalla peitetyt illallispöydät ravintolan loisteputkien alla, laulun ja tanssin pyörteet, kuuma, tömisevä maa, josta kasvaa kippuroita oliivipuita... Lämpö, valo, värit... Niin, ja ne alastomat pulahdukset suoraan purjeveneen kannelta turkoosiin Egeanmereen.

Jäämme odottamaan yhteydenottoja Kreikan saaristoon suuntaavilta kapteeneilta. Mä voin hoitaa brykan jos sä mutsi otat byssan?

Kuva Göran Schildtistä: Villa Schildt

Luvussa juuri nyt ihan kohta:
Göran Schildt, Dianan saari
Camilla ja Magnus Lindberg, Leros - Göran ja Christine Schildtin kreikkalainen elämä

23.1.2016

Blogi 5 vuotta!

Blogi täyttää tänään viisi vuotta. Ensimmäinen suttuinen kuva ja pieni varovainen (silti jo ihan oman oloinen) teksti laitettiin linjoille 23.1.2011.

Olisin toivonut, että meillä olisi ollut jotain ihania juhlajuttuja teille varastossa, yllätyksiä, sanan ja kuvan säkenöintiä, mutta ei. Tällä hetkellä jopa muutaman sanan kirjoittaminen tuntuu ylivoimaiselta ja uusia kuvia ei ole otettu viikkoihin. Kuitenkin: jos jotakin olen viiden vuoden aikana oppinut niin sen, että vain kirjoittamalla pystyy puhkaisemaan kirjoituskammon.

Minkälaista se sitten on, tämä sairaan kaunis elämäni bloggarina?

Se on sellaista, että sitä ei oikein osaa edes kuvailla, siitä on tullut niin iso osa identiteettiä ja ilmaisua. Kuin ylimääräinen keuhko tai jotain, jota olisi hyvin vaikea enää irrottaa itsestä.

Se on sellaista, että illalla miettii valmiiksi puolustuspuhetta siltä varalta, että joku loukkaantuu kun kutsun äitiäni "hemmetin eläkeläiseksi" ja sellaista, että ylianalysoi sanaa "saatana", ja selittää itse itselleen (kahtiajakautunut persoonallisuus, Kirjatoukka selittää Annalle) että niin voimakkaaseen sanaan piti turvautua saadakseen ilmoille sen hetkinen turhautuminen (ei liittynyt siis mitenkään siihen hemmetin eläkeläiseen). Sitten sitä sammuttaa valot ja muistaa kaikki ne jutut, joiden osalta on luvannut palata aiheeseen, muttei ole palannut. Tuskailee kun ei saa reseptejä eikä kotijuttuja aikaiseksi, vaikka niistä te pidätte. Yöllä (olen valvoskelevaa sorttia) saatan luonnostella päässäni kokonaisia juttusarjoja ja kipinöiviä palopuheita ajankohtaisista aiheista, mutta aamulla ne ovat poissa kuin sumu. En osaa vieläkään käyttää muistikirjaa tähän tarkoitukseen, vaikka - kuten pitkäaikaiset lukijamme tietävät - ei minua ainakaan muistikirjojen puutteesta voi syyttää. Tuijotan jotaikin harvoja alustavia merkintöjä tai luonnoksia enkä saa enää langan päästä kiinni.

Se on myös semmoista, että haluaisi kirjoittaa vaikka kuinka vakavista asioista, asioista jotka ovat päällä juuri nyt, mutta aina ei pysty. Syitä on useita. Oma estyneisyys, lasten mielipide, yhteisön mielipide, yleinen mielipide, pelko mahdollisesta negatiivisesta palautteesta... Joskus omat ajatukset eivät vain kerta kaikkiaan asetu jonoksi sanoja, eivät millään. Se on semmoista, että yrittää etukäteen edes hiukan ajatella miten kukakin kirjoitukseni lukee ja miten tulkitsee. Minkä kuvan minusta tai meistä muodostaa ja onko sillä loppujen lopuksi väliä. Tasapainoilua.

(Juuri nyt haluaisin sanoa esimerkiksi tähän nais-mies-keskusteluun, keskusteluun siitä kuka pompottaa ja ketä, kuka päättää ja mitä, että tiedän tosi tosi monen naisen toivovan henkensä kaupalla että joku muukin perheessä joskus päättäisi ja kantaisi vastuun, ja haaveilevan siitä, että ei koskaan enää ikinä tarvitsisi huomauttaa aikuiselle ihmiselle yhtään mistään.)

Se, että kirjoittaa, ei tarkoita, että aina olisi sanottavaa. Ihmeen usein kuitenkin on. Ihmeen usein. Olen edelleen yhtä ällistynyt siitä, että vaikka välillä (kuten nyt) tuntuu ettei ole mitään, mitään mistä kirjoittaa, ei mitään mikä sytyttää, että olen ihan tyhjä ja turha, niin juuri silloin tuuli saattaa kääntyä tunneissa. Maija Poppanen liihottelee huoneeseen. Ja sitten pursuaakin. Välillä en voi lukea lehtiäkään, haltioidun liikaa, kaikki on sytykettä. Tietenkin osaisin ja voisin ajastaa kiihkeimmällä kaudella syntyneitä juttuja myöhemmäksi, mutta ajattelen, että lukukokemus on luonnollisempi ja yhteys elävämpi, jos rytmini on näkyvissä. Te voitte istua siellä, missä istuttekin, ja ajatella, että nyt se on taas vähän alamaissa, ja että nyt sillä taas vilistää.

Kirjoitan useimmiten aamulla, ehkä klo 7 ja 10 välillä. Tai sitten illalla, klo 21 jälkeen. Välillä ihan mitätönkin pieneksi aiottu juttu heittää minut tuntikausiksi tutkimaan työn alla olevaa aihetta. Syntyy flow, aika katoaa.

Käyn muuten korjaamassa tekstejä joskus jälkeenpäin, jopa kuukausia, jopa VUOSIA jälkeenpäin. Kirjoitusvirheitä tietenkin, mutta myös lauseen kulkua. NÄIN sen olin tarkoittanut, miten se noin on tullut sormenpäistä ulos? En ole kuitenkaan koskaan poistanut yhtään postausta.

Koen välillä ankaraa huonommuutta bloggarina ja kadehdin menestyneitä blogeja: miksi me tavoitamme vain aika pienen yleisön? Mutta sekin on kahtiajakoista, luonteelleni uskollisesti. En jaksa nähdä vaivaa kuten monet muut, ne suositut, olen laiska. Eikä elämäni ole kyllä tarpeeksi jännittävääkään, saati kuvauksellista. Tunnen myös toisinaan ihmeellistä huonoa omaatuntoa bloggaamisesta ja yritän selvitä pikaisesti, ihan kuin minun pitäisi olla tekemässä jotakin tärkeämpää.

Päätin jo alussa, että tämä olkoon ainoa tontti, josta en mestaristressaajana suostu ottamaan paineita. Se päätös ei ole pitänyt. Joskus kun juttuja ei synny, tuntuu siltä kuin tukehtuisi. Pelkkä läppärin näkeminen ahdistaa. Silti kun silloin tällöin ajaudun lukemaan blogijuttujani taaksepäin, olen lapsellisen innoissani. Miten ihana blogi, miten IHANIA juttuja, ihan kuin mulle tehty! Olen siis onnistunut tekemään sellaisen blogin, jota haluaisin itsekin lukea.

Viime aikoina on taas ollut vaikeaa saada postauksia aikaiseksi. Yksi syy ovat kuvat.

Kuva-asia on vaivannut matkan varrella usein ja vaivaa edelleen. En jaksa aina olla ruinaamassa kuvaussessioita ja kuvia Herra Kameralta. Ja harvoinhan hän nykyään onkaan ruinausetäisyydellä. Kun kuvausvaiheeseen sitten joskus kuitenkin päästään, voi lopputulos yllättää. Emme näe asioita samoin. Kirjoittamishalun uhkaa käydä köpelösti, kun kuvat ja sanat ovat eri planeetalta. Hän näkee kaiken kaukaa, kirkkaana ja järkevänä dokumentaationa, minulle maailma näyttäytyy häilyväna unena, kuin neulansilmästä katsoisi, tai saippuakuplan läpi. Ja kieltämättä joskus ihan kiinnostuksenkohteetkin eroavat: luonto ei varsinaisesti inspiroi minua tippaakaan, paitsi ehkä eteläranskalainen luonto. Hän taas voisi vuodesta toiseen kuvata, ja kuvaakin, samoja kotoisia kallionkoloja. Silti, ilman Herra Kameraa ja Herra Kameran hienoja kuvia ei tätä blogia olisi olemassakaan. Silloin kun näemme samoin silmin, on se taianomaista. Ehkä lentäminen tuntuu juuri siltä? Monelle lukijalle nimenomaan kuvat ovatkin blogin parasta antia.

Myönnän, ajattelen usein miksi tätä teen? Minusta tämä on ihme: joka ikisen kerran kun olen pohtinut hanskojen tiskiin heittämistä, jostain on tullut viesti. Joka ikisen kerran. Pitkä sähköposti, jossa kerrotaan koko blogin hotkaisusta yötä myöten kun on kerran löytänyt tänne tiensä. Tai joku lähettää Pinterest-kuvan, tai linkin, tai biisin tai täggää minut Instassa: "Tulit mieleen!" Yhden lukijan vesivärityö on seinällä kirjoituspöytäni takana, pieni ajatustaulu nojaa kirjapinoon. Kaikki kortit ja lahjat ovat pahvilaatikossa tallella, elleivät päivittäisessä käytössä. Belgian Lempi (aina vain Belgian Lempi) lähetti minulle juuri Amanda Palmerin Ted Talkin. On vain ajan kysymys milloin lähden sohvasurffaamaan Belgiaan, värikynät mukanani. Niin, te nappaatte minusta kiinni, aina kun olen vaarassa pudota.

Mutta siis se tärkein syy: Kanava ulospäin. Yhteys maailmaan, jossa asuu kaltaisiani.

Bloggaan useimmiten keittiön pöydän ääressä, mutta juuri nyt olen sohvan nurkassa kippuralla, villafiltti varpailla. Minulla on ylläni mustat farkut, mustat sukat, musta kaapu, musta villatakki ja suuri musta villahuivi pari kertaa kaulan ympärillä. Vanha kivitalo on viileä. Hiukset ovat tutusti tötteröllä pään päällä, siitä te minut kuulemma kadulla tunnistatte. Silmissä on mustat, tuhruiset, liian tylsän Chanelin viivat ja kynsissäkin on kulunutta mustaa. Oikea käteni on ihan jäässä naputtelusta, veri on paennut siitä kun olen kirjoittanut (ja poistanut kirjoittamaani) pitkään ihan hassussa asennossa.

Keittiössä tuoksuu, Herra Kamera kokkaa. Tyttäret käyvät istumassa sohvan käsinojalla ja viereisessä nojatuolissa. Toisella on uutta käyneen kirsikan väristä huulipunaa ja hän näyttää aivan nukelta, toinen on kihartanut kauniit, pitkät hiuksensa. Molemmat näpräävät kännykkää ja tuskailevat koulutöitä. Poika tulee luistelemasta ja minun pitää pidellä hänen uutta, kylmää lätkämailaansa hetki, koska siinä on niin hyvä tarramainen pinta.

Minun pitäisi oikeastaan tehdä nytkin töitä, lauantai-iltana, minulla on niin monta hommaa jonossa, jotka olen luvannut maanantaiksi tai alkuviikoksi. Kirjoitan kalenteriini (se ei olekaan tänä vuonna Moleskinin, vaan joululahja Herra Kameralta, musta Daycraft) pitkiä listoja. Joskus listoilla saa hämättyä itselleen tunteen, että olisi melkein jo työn touhussa. Työelämässä törmään jatkuvasti samaan ongelmaan. Harvaan ihmiseen voi luottaa, luottaa siihen, että tehdään mitä sovitaan ja tehdään se hyvin. Välillä ajattelen pettyneenä, että kaiken minkä ikinä haluankaan toteuttaa, minun on tehtävä yksin. Se on vähän sääli.

Minun tekisi juuri nyt hirveästi mieli viiniä, mutta olen jostain syystä keksinyt viettää tipattoman tammikuun, vaikka minusta se on aina ollut typerä ajatus. Tylsää se ainakin on. Mietin, voisinko painaa pausea yhdeksi illaksi tai edes tunniksi ja juoda lasin samppanjaa blogin kunniaksi, vai sinnittelenkö vielä viikon. Taidan sinnitellä, juhlin cokiksella.

Luen tämän tekstin vielä  kerran alusta loppuun, korjaan joitakin kohtia, poistan yhden kokonaisen kappaleen. Ajattelen, että tästä ei tullut yhtään sellainen postaus kuin olisin toivonut. Toistan itseäni liikaa, kaikki on jo sanottu.

Painan nyt silti "Julkaise"-nappulaa. Joskus niin vain täytyy tehdä, vaikkei juttu olisi täydellinen. Se on ainoa keino jatkaa matkaa kohti seuraavia seikkailuja.

Seuraa blogia myös facebookissa, TwitterissäInstagramissa ja Pinteretissä.

20.1.2016

Liisa ihmemaassa

Sanoinko jo, että elän toista murrosikää? Ei, ei tämä ehkä olekaan murrosikää, tämä on mitä luultavimmin uhmaikä. Kyseenalaistan yhtäkkiä kaiken.

Kehotin uuden vuoden koosteessani teitä (mutta ennen kaikkea itseäni) myös olemaan rimpuilematta. Silti jatkoin rimpuilemista ennen kuin muste oli ehtinyt kehotuksesta kuivua. Luulen, että uhmaiän lisäksi syynä rimpuiluun voisi yhtenä syynä olla se, että ensimmäinen lapseni, vasta kapaloista kuoriutunut, vaaleanpunainen, nukkapäinen vauva on parin viikon kuluttua aikuinen.

... ja jos hän on aikuinen, niin mikäs helvetti minä sitten olen?

Blogikin täyttää ihan kohta viisi vuotta. Blogillekin se on jo jonkunlainen etappi, täysi ikä. Me molemmat haemme nyt suuntaa, blogini ja minä. Kavahdamme seisovaa vettä, johon olemme unohtuneet seisomaan. On tullut tarve saavuttaa jotakin. Mutta epäilemme; emmekö osaa vai emmekö uskalla? Niin se usein on, tammikuussa, niukassa valossa. Ei siis heittäydytä liian dramaattisiksi, vaikka se luonteenomaista olisikin, meille molemmille, blogilleni ja minulle.

Siitä tyttösestä sen sijaan, melkein aikuisesta, on kasvanut silmieni alla ja silti kuin salaa (kuin simpukan kohinasta) valtavan viisas ja hyvä ihminen. Oikea helmi. Kun katselen häntä ja hänen yhtä lailla täyspäisiä sisaruksiaan ruokapöydän ympärillä, melkein unohdan rimpuilla. Niin lumoutunut omasta osuudestani heidän maailmaan saattamisesta olen!

Kyllä, paranevat vain, nämä seuraavat painokset.

Lue lisää: Ota ruorista kiinni Anna.

19.1.2016

Look like Lou 7






Lou tykkää lumesta, Lou'n polvi ei tykkää kylmästä. Siinäpä yhtälö. Lou'n tyyli ei pakkasta säikähdä, Lou on staili kesät talvet. Mannerheimin pomppaa muistuttava lammasturkki painaa kuin olisi kullasta tehty, mutta sen sisällä voi olla yhtä aikaa lämmin ja ihanasti cool.

Pipo: Hangon Käsityöläiset, Villa Orrman
Takki: Ruotsin Armeija, ostettu Degerbyn army-kaupasta aikoja sitten.
Villapusero: Tallinnasta, torilta, venäläisten mummojen käsin tekemä
Farkut: Levi's
Hansikkaat: Ludowican äidin, Essie-vainaan vanhat. Nahkaa ja lampaankarvaa.
Kengät: Salomon
Rillit: Archipelago

Kuvauspaikka: Hangon Bulevardi.

Edelliset Lou't täällä.

16.1.2016

Le Parc de la Colline de Château










Nizzan rantabulevardin päässä, ylhäällä "linnakukkulalla" solisee suuri vesiputous, mutta mitään linnaa siellä ei enää ole. Sen sijaan näköalatasanteelta voi ihailla alla levittäytyvää rantaa ja kaupunkia. Juuri tänne kreikkalaiset perustivat Nikaian, jo ennen ajanlaskumme alkua.

Matkalla ylös, tai alas, on pieni pétanque-kenttä, jonne ikivanhat Nizzan vanhan kaupungin asukkaat kolistelevat pienestä rautaportista, vetävät portin visusti säppiin perässään ja pujottavat suuren ja painavan avaimen esiliinansa tai kiiltäviksi kuluneiden samettihousujensa taskuun.

12.1.2016

Iho kiittää

Kylmää ja kuivaa, huokaa iho. Mutta ei hätää, Kirjatoukka on löytänyt teille ihmeaineen!

Sommitelman alareunassa on vaatimattoman näköinen pieni pullo, jossa on vihreää öljyä. Kyseessä on Marja Entrichin avokadoöljy ja se on ollut tammikuuni pelastus. Levitän öljyn illalla ennen nukkumaanmenoa ja olen aamusella kuin merestä noussut Venus. Tai no iho ei ainakaan kiristä vaan on tasainen ja jotenkin levollinen. Ihanaa, ihanaa lientä!

Saman sarjan "aurinkopuikko" minulla on ollut käytössä yöpöydällä huulirasvana jo vuosia, sipaisen sitä usein myös silmänympäryksiin vaikken tiedä onko se sallittua. Pidän toista puikkoa kesällä rantakassissa poskipäitä ja muita auringolle alttiita alueita varten. Tähän olen yhtä koukussa kuin Dijon-sinappiin, alan panikoitua ellei koko ajan ole varastossa ainakin yhtä korkkaamatonta putkiloa. Elisabeth Ardenin 8 Hour Cream on kyllä melkein samalla viivalla, sitä on käsien ulottuvilla AINA.

Muita uusia ja vanhoja ihonhoitopurnukoita:

Kasvojen pudistukseen:
Olen vuosia vannonut Clarinsin Daily Energizer-puhdistusgeelin nimiin. Nyt kun tuubi oli loppu ja lähimpään Clarins-purkkiin matkaa varmaankin sata kilometriä, otin testiin lähiapteekista La Roche-Posayn Rosaliac-sarjan Micellaire-geelin. Trés vakuuttavaa kamaa, tykkään! (Minä kyllä levitän geelin käsin ja huuhtelen vedellä, vaikka toisin ohjeistetaan. Olen semmoinen kylpyhuoneanarkisti.)
Järeämmän meikin (gaala! gaala!) poistaa Biothermin Biosource Balm-to-Oil, sen jälkeen iho on ihanan pehmeän ja puhtaan tuntuinen.

Kuorin harvoin ja hellästi, iho kun on muutenkin punastumaan taipuvainen. Dermalogican Daily Microfoliant sulaa käsien välissä hierottaessa ihan tahnaksi eikä riivi ihoa, lopputuloksena on kirkkaampi ilme. Tätäkin on menossa jo varmaan viides purkki (joka kestää ikuisuuden), hyvän tuotteen merkki.

Silmänympärysiholle:
Kaksi on kovaa, joista vain toinen päätyi kuvaan - Dermalogican Multivitamin Power Firm.
Ja se toinen on Caudalien seerumi, jota en enää löydä heidän nettisivuiltaan. Pakko ehkä lähteä Ranskaan selvittämään asiaa ;) Miksi oi miksi kaiken hyvän täytyy loppua, kuten case Lumene Hydra Drops??

Päivävoide: Avenen Antirougeurs Jour. En halua olla enää päivääkään ilman, niin iso apu Avenesta on ollut ihotyypilleni. Tämän kanssa kimpassa käytän kaikista kiivaimpiin päiviin Antirougeurs Fort-voidetta.

Vartalolle: Olen lotrannut öljyjä myös kropalle, varsinkin sääret, kantapäät ja kyynärpäät kiittävät. Nyt käytössä Dresdner Essenzin granaattiomenaöljy, joka mainoslauseidensa mukaan kaiken muun hyvän lisäksi "stimulates creativity and awakens your lust for life." Vähäks. 

Korvakorut: Oz Jewel Helsinki

Lue lisää: Tässä vuoden takaisessa postauksessa on esitelty luottotuotteita myös. 

J.K. Ja sitten tulikin tämä: "Syöpävaarallista kemikaalia löytynyt 36 kosmetiikkatuotteesta." 

11.1.2016

Suloinen Menton













Jotenkin olin saanut päähäni, että tällä syyslomamatkallamme ehdimme lopulta tehdä ja nähdä harvinaisen vähän. No miten sen nyt ottaa, tämä taitaa olla kolmannen Villa Le Menestrel-matkakertomuksemme osa numero 16. Epäilemättä teistä tämä loputon vaeltelu kuukausikaupalla, varsinainen odysseia, on "ratkiriemukasta". Mutta uskokaa pois, loppu häämöttää.

Vasta tällä matkalla maltoimme seikkailla Italian puolelle, ja silloinkin vain pariksi tunniksi. Matkalla pysähdyimme Mentoniin, koska Cocteau. Vierailtuamme aikaisemmin keväällä Cocteaun värittämässä Villa Santo Sospirissa ja selvittyämme siellä kokemastamme ja näkemästämme hengästyneinä ulos oli selvää, että Menton, joka pitää Cocteauta suorastaan adoptiopoikanaan, ja Musée Jean Cocteau olisivat seuraavan matkamme to do-listalla. Mutta voi. Museo oli koleahko, en tavoittanut Cocteaun vimmaa. Kai kaikki tuntuu kalsealta Santo Sospirin jälkeen... Menton sen sijaan!

Menton on hirmuisen viehättävä. Jos laitat silmät kiinni ja yhdistelet suloisuuksia, joita mielikuvituksesi maalailee Pinterestin lailla kun syötät tietoisuuteen sanat turkoosin meren rannalla sijaitseva eteläranskalainen pikkukaupunki  - sitä kaikkea on Menton. Vuorten kainalossa, suolaveden sylissä nököttää rimpsu macarons-leivosten värisiä taloja. Kukkien valloittamissa puistoissa ja puutarhoissa suhisevat palmunlehvät ja solisevat suihkulähteet. Rantabulevardilla oli lokakuussakin vielä niin lämmintä, että söimme lounaan terassilla aurinkovarjon alla. Hiekkarannan saimme pitää ihan itsellämme, sesonkihan oli ohi. Vain puheliaat sedät tikkitakeissaan ja villakangaslakeissaan töpöttelivät kädet selän takana edestakaisin kuin lokkeja (tai kengänkärkiään) vartioiden. Täydellistä!

Italian puolelle ajaa Cannesista reilussa tunnissa; Mentonista matkaa ei ole enää kymmentäkään kilometriä. Me ohitimme ensimmäisenä vastaantulevan kaupungin Ventimiglian ja jatkoimme vähän eteenpäin, San Remoon. Ja meillä oli vain yksi missio: gelato italiano. Eikä mikä tahansa jäätelö, vaan vain kaikista ihanimmista hedelmistä ja marjoista, sisilialaisista sitruunoista, parhaista pähkinöistä, perulaisesta suklaasta, tuoreesta maidosta ja luomumunista tehty GROM, jossa sorbetitkin tehdään lähdeveteen.

Kirjoitan itselleni nyt muistiin: älä Anna ahnehdi. Et voi nielaista kokonaisia kaupunkeja kuin ostereita, kiirehtiä elämään au maximum, niin että lopulta muistat vain joitakin hajanaisia yksityiskohtia, kenties vain sen, miten kukkivista puista varisi violetteja terälehtiä ja miten aurinko valui vanhankaupungin kiviportaita kuin makea limoncello.

Jos - kun - palaan Mentoniin, haluaisin käydä syömässä pitkän lounaan yhdeksi Ranskan (ja jopa maailman) parhaaksi ravintolaksi listatussa, omaa luomupuutarhaakin pyörittävässä Mirazurissa, semmoinenkin erikoisuus kun tästä leppoisan oloisesta pienestä kaupunkikaunottaresta löytyy. Ja Italia, sekin ansaitsisi vähän enemmän aikaa!

Päivä oli taittumassa iltaan kun ajelimme takaisin päin. Silloin emme sentään kiitäneet tehokkaasti moottoritietä pitkin vaan valitsimme hitaamman vaihtoehdon. Mutkikas rantatie on henkeäsalpaavan kaunis. Viimeisen kuvan pysähdyspaikka on Villefranche-sur-Merin yllä.

Tiesitkö: Mentonin 83. sitruunafestivaaleja vietetään helmikuussa!