23.9.2014

Books are a girl's best friend



Sain keväällä Herra Kameralta lahjaksi taulun. Taulussa on kuva eräästä antikvariaatista Pariisissa, tai oikeastaan sen näyteikkunasta, joka pursuaa kirjoja ja lentäviä possuja. Possuja on viisi, ihan niin kuin meitäkin.

Näyteikkuna on vilahtanut blogissa ennen tauluksi päätymistäänkin. Nimittäin siinä Pariisin matkakertomuksessa, joka, vaikka itse sanonkin, on aika sympaattinen vinkkipaketti kaupunkiin matkaavalle. On ehdotuksia kivoista nähtävyyksistä ja muutama oikein mainio ravintolaosoite. Vaikka muuttuuhan maailma, parissa vuodessa. En pistäisi hanttiin uutta Pariisin tutkimusmatkaa.

Facebookissa blogin sivulla on jaettu viime aikoina orastavan Pariisi-ikävän kourissa muutamakin Pariisi-aiheinen linkki (kuten vaikka tämä ihana). Tykkääjiä tuli juuri täyteen 500, suuri kiitos asianosaisille.

22.9.2014

Texting

Tekstiviestittelyä mutsin kanssa.

Mutsi: Tänä aamuna pihan puissa näkyy pitkästä aikaa jonkun naisen kasvot, en tunnista?
(Mutsillani on harvinainen kyky nähdä ilman silmälaseja puissa ja pensaissa tunnettujen ihmisten, yleensä miesten, kasvoja. Kykynsä kullakin.)

Minä: Katso tarkkaan!

Mutsi: Sain eilen vihdoin kirjastosta Klingen viime vuoden päiväkirjan. Kyllä sun on tutustuttava mieheen! Kävelen Kaivopuistossa ja yritän bongata sen. Käyn sitten kimppuun.

Minä: Kidnappaa se? Lunnaiksi vaaditaan joulun lentolippurahat?
(Kirjatoukka haaveilee joulusta Ranskassa. Ei tule onnistumaan.)

Mutsi: Ei kun sen on lähdettävä meille oppaaksi Pietariin.

Minä: Tästä tulee niin hauskaa...

Mutsi: Nainen häipyi ja nyt siellä on pandan naama.

Minä: Nainen, panda, kuulostaa ihan mun aamunaamalta.

Mutsi: Mä annan kuule sun lukea Hariton Tuukkasen Venäläisen keittokirjan.

Minä: Kovin ystävällistä?

Mutsi: Siinä kerrotaan juhlapyhien vietosta siellä Wolkoffin talossa.

Minä: No siinä tapauksessa! Pistä tulemaan!

Mutsi: Miten sun poskiontelontulehdus?

Minä: Hyvin se voi, mä vähän huonommin.

Mutsi: Villasukat! Kuumaa mehua!

Minä: Taitaa olla kohta antibioottien aika.

Mutsi: Meidän perheessä ei kannateta lääkkeitä!!

Minä: Niinpä... Ja sen huomaa... Mitäs siellä puussa nyt näkyy?

Kuvassa Herra Kameran työ L'Acrobat, Pariisi, 1989. 150 x 100, Silisec.

21.9.2014

Kymmenen vuotta



Eilen nuorimmaisemme täytti 10 vuotta. Kaikki lapsemme käyvät siis toistakymmentä, meillä ei ole enää vauvaa talossa. Hirmuisen haikeaa, jotenkin.

Kymmenen vuotta sitten kiisimme kohti Tammisaaren sairaalaa, jonka huippusynnytysosasto oli silloin vielä olemassa. Olimme iltayhdeksältä perillä, klo 22 poika oli jo rinnalla. Muistan hämärästi istuneeni katsomassa Sinkkuelämää pieni rääpäle olkapäälläni, samppanjaa latkien.

Seuraavana aamuna mummo ja vaari toivat typykät tutustumaan pikkuveljeen. Vaari nukahti sairaalahuoneen sohvalle, kas niin uuvuttavia ovat miehille nämä synnytyshommat. Sitten koko muu jengi meni Svenska Klubbenille syömään pitkän lounaan, minä ja poika jäimme omiin ruokapuuhiimme.

Toisena päivänä Herra Kamera patsasteli tukka pystyssä käytävillä, soitteli puheluita laumanjohtajan polleudella ja kuului kertovan, että tämä, kuten kaksi aikaisempaakin synnytystä olivat olleet todella helppoja. Minä harjasin ripsiväriä ripsiini ja nautiskelin jälkisupistuksista. Sairaanhoitajat kehottivat meitä menemään viereiselle kentälle Tammisaaren markkinoille, he kyllä vahtisivat vauvaa. Siellä me sitten kuljimme kaksin karusellimusiikin keskellä, vilkkuvien valojen alla käsi kädessä, hattara toisessa ja ihmettelimme runsaan onnellista elämäämme. Keltaisia ja punaisia lehtiä putoili kengänkärjille, tuoksui vaniljamunkeilta.

Kirjatoukan vinkki synnytyssaliin (uskomatonta mutta totta, mulla ON tähänkin asiaan vinkki!): 
Älä suostu selällesi, jos vain voit pysyä pystyssä. 

17.9.2014

Minne mennä tänään

Tämä erään käytävän seinälle nostettu kuva on otettu Nizzassa, ja se on kuuma ja viilee samaan aikaan. Plus näyttää sulle suunnan.

Elämä, just noin arvaamaton.

150 x 100, vedos, Silisec.

Lisää kuvia täällä.

16.9.2014

Wolkoffin talossa





Ja löysimmehän me taas yhden kivan uuden museon viikonloppureissullamme. Pysähdyimme Lappeenrannassa kotimatkalla ja kävimme Wolkoffin talossa.

Wolkoffin talomuseo ja puoti pihapiireineen ovat rakentuneet ja täydentyneet 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Wolkoffeja neljänteen polveen asui talossa aina 1980-luvulle saakka. Museoksi talo vihittiin ortodoksisin menoin vuonna 1993, vaikka Lappeenrannan kaupunki ei suvun lahjoitusta ensin olisi kustannusten pelossa huolinut.

Ensimmäinen Wolkoff, kauppias Ivan oli entinen maaorja. Mahtoi hän miettiä elämänpolkuaan toimistonsa ottomaanilla istuessaan ja hissukseen tupakoidessaan, mustan teen tuoksuessa samovaarissa. Viimeisiä asukkaita olivat Ivanin pojanpojan Johanneksen perhe sekä tiukka täti, opettajatar Anna Wolkoff-Nissinen, jonka laiskanläksytuoli muistuttaa vielä entisiä oppilaita tukalista hetkistä Annan kirjastossa.

Pääsiäisenä ja jouluna talo koristellaan perheen vanhoin venäläisin koristein, joita on säilynyt paljon suvussa, joka säilytti "kaiken". Myös juhlapyhien leipomuksia on näytillä. Uuden ajan ylellisyyksiin talossa ei hevillä taivuttu. Kylpyhuone sai tilanpuutteen vuoksi jäädä laittamatta, sillä tärkeämpää oli säilyttää suuri leivinuuni kulitsojen paistamista varten. Talossa oli siten loppuun asti vain yksi vesipiste.

Entisen sekatavarakaupan tilalla on nyt museokauppa. Museossa kierretään aina oppaan johdolla, jolloin tarinoitakin tarttuu takkiin tietysti ihan eri tavalla. Me kiitämme kierroksesta!

15.9.2014

Humiseva harju

Perjantaina illansuussa kampesin monen päivän sairasvuoteesta pystyyn ja hain Herra Kameran Hangon Itäsatamasta, jonne hän paitahihasillaan seilasi kättään heiluttaen suoraan Bengtskärin majakalta. Aurinko leikki autereisena meren aalloilla. Ajattelin, etten halua sisälle enää koskaan.

Hyppäsimme kuitenkin autoon ja lähdimme ajamaan. Me ajoimme, ja me ajoimme.

Puolilta öin olimme perillä Punkaharjulla. Suomi on pitkä ja leveä maa.

Yövyimme viikonlopun verran Hotelli Kruunupuistossa, vanhassa Takaharjun keuhkotautiparantolassa, joka flunssasta nihkeästi toipuvalle Kirjatoukalle olikin mitä sopivin majapaikka.

Tauteja parannettiin sanatoriumissa 1900-luvun alussa mm. ulkoilmahoidoilla. Potilaat makasivat parvekkeilla ja kuisteilla kansituoleilla, huopiin käärittyinä, raikkaan männyntuoksun ympäröiminä, sopivia päiväannoksia kerrallaan. Minä laiskaliisa tietysti olisin mielelläni noudattanut juuri tuota makoilujuttua, kirja kädessä (luvussa juuri nyt: Elämän mittainen lukupiiri), mutta vaikeahan harjun (ja Herra Kameran) kutsua oli vastustaa. Niinpä ulkoilmahoito tarkoitti seuraavana aamuna meidän kohdallamme metsämuseo Lustosta lainatuilla vuokrafillareilla kiitämistä edes takaisin pitkin kansallismaisemaa. Aivan järisyttävän kaunista. Matalaa, kullankeltaista valoa, vihreää vettä, huimia honkia, kaikuja kivikaudelta saakka. Jääkauden muovaama Punkaharju ja ympäröivä Puruvesi kuuluvat minusta niihin edes kerran elämästä nähtäviin ja koettaviin asioihin.

Ja kas. Flunssasta ei ollut sitten tietoakaan, kun harjun huipulla Valtionhotellilla tanssittiin lauantaina sukulaispojan häitä aamunkoittoon asti!

11.9.2014

Joutsenia


Seuraavaksi Herra Kameran töistä esittelyssä Joutsenet. Siinä ne killuvat, pyrstöt pystyssä, Plagenin rannassa iltavalossa.

110 x 120, vedos alumiinille.

Lisätietoja täältä.

10.9.2014

Rönsy

Kunpa syksy jaksaisi jatkaa näin aurinkoisena pitkään. Mä en ole syönyt rapujakaan vielä kertaakaan tänä kautena! Haluaisin edes pari rapeaa rapuleipää nauttia nimenomaan ulkona, valorimpsujen alla, kesää vielä leikkien.

Lotisevan elokuun jälkeen syyskuun lämpö tuntuu lahjalta. Pihan pöydälle sai taas levittää liinan, sisälle nostetut kukkaruukut päätyivät takaisin portaille. Yrttipenkki puskee ainakin minttua ja salviaa ihan hulluna, ananassalviasta on muodostunut pensas. Basilikakin on hyvissä sielun ja ruumiin voimissa. Laventelit ovat pienen pojan korkuisia ja tummanvioletteja, ruusu kieputtaa kiipeilevää varttaan vanhoja, ruostuneita tikkaita ylös tiiliseinää. Ruusun juurella on sinisinä pilvinä orvokkia. Parhaiten pihallani on tainnut viihtyä Murreva, jonka sain ruotsinkieliseltä ystävältä, ja siksi sen suomenkielinen nimi oli pitkään hukassa. Olisiko se Kivikkokilkka? Se rönsyää joka tapauksessa nimensä mukaisesti pientä muuria eli kivijalkakukkapenkkiä alas kuin vesiputous. Kärhö, tai siis "Adelia", se sen sijan otti ja kuoli.

Heti kun Herra Kameran kiireet vähän vähän helpottavat (oikeasti, ONNEKSI on kiireitä, olemme kiireestä kiitollisia!), otamme vihdoin niitä lupaamiani pihakuviakin teille.

Pihasta, joka siis nyt on minusta ihan kauneimmillaan, sopii tulla nauttimaan myös vierastalostamme käsin. Taiteilijaresidenssissä on paljon vapaita syysviikonloppuja vuokrattavaksi. Satoi tai paistoi, Hanko on aina kaunis. Valosta ja hiljaisuudesta saa voimaa pimeää vuodenaikaa varten, mutta tapahtumiakin riittää. Syyskuun lopussa täällä vietetään Foto Festareita, tiedän, että siellä on monta hyvää kuvaajaa ruudun toisella puolella, jolle tapahtuma voisi sopia kuin nenä päähän.

Koska tästä tuli tämmöinen kummallinen rönsyilevä juttu, niin rönsyillään sitten kaikin mokomin vielä vähän lisää. Ajatus näköjään johtaa toiseen... Meidän Taiteilijaresidenssissämmehän on lattiaan maalattu matto. Ja meidän pikkutoilettimmehan on kuin beduiiniteltta aavikolla. Molemmat on taiteillut kasaan kuvataiteilija Heikki Kukkonen, ja hänen töitään olisi piakkoin nähtävillä Helsingissä, Galleria Duetossa. Mukana on teoksineen myös ystävä Espanjan vuosien ajoilta, Paco Aguilar. Semmoinen menovinkki. Menkää.

Nyt mä lopetan. Kyllä huomaa, että olen ollut neljän seinän sisällä muutaman päivän :)

.... Paitsi, että semmoista vielä, että kun etsin kuvaa vanhoista jutuista noista meidän valorimpsuista, niin törmäsin koko siihen kuvaan liittyvään juttusarjaan, vanhempieni tattivierailuun, joka olikin aika kiva. Siis tämä, tämä ja tämä! Okei. Heippa!

.... Hei mutta vielä yks asia, sitten mä lakkaan ihan oikeasti höpöttämästä: Miksi mun hakukenttä ei toimi?? Nyt mä meen. Oikeesti.

Puhukaa mulle. Joku??!!

Ajankulua

Flunssan hyviä? huonoja? puolia. Aikaa Netflixille.

Katson tosi harvoin telkkaritelkkaria, mutta tv-ohjelmia netistä sen sijaan harva se päivä. Olenkin joskus kertonut keittiörutiineistani, nykyään joku keskusteluohjelma tai Svenska Hollywoodfruar taustalla on yhtä tärkeä pilkkomishommissa kuin terävä veitsi. Netflixiä olen käyttänyt hyväkseni tosi vähän, jotenkin olen ajatellut, että mitäpä suotta. Tulee vaan liikaa.

Mutta nyt. Nyt löysin Netflixin dokumenttielokuvat! Apua, siellähän on vaikka mitä.
Ihan ensimmäiseksi katsoin julistekuvan leffan, The Good Life. Maailmassa on ihmeellisiä ihmiskohtaloita. Ja ihmisiä.

Netflixin dokkareista löytyy myös nyt niin ajankohtainen Joan Rivers - A Piece of Work (hassulla tavalla jotenkin hyvä pari tuon Good Lifen kanssa), usein täällä blogissakin mainitsemani suosikki L'Amour Fou (Yves Saint Laurentin ja Pierre Bergén suhteesta), muita muotimaailmadokkareita Valentinosta katumuotikuvaaja Bill Cunninghmaniin sekä The September Issue, joka on nyt kyllä tullut jo tavallisestakin tv:stä aika monta kertaa. Se kyllä kestää useammankin katselun.

Löytyy myös musiikkia, sporttia, taiteita, luontodokuja; George Harrisonia ja muita Beatleja (sekä Good Ol' Freda), undergroundimpaa kamaa, lasten kanssa katsottavaksi Pingviinien matkaa, surffielokuvia kuten Sirpaleet ja Bending Colours, Ai Weiwei... Yhteiskunnallisia aiheita on paljon, rankkojakin leffoja. Uskontoja, seksuaalisuutta, naisasiaa, sotaa, rahaa, valtaa...

Täällä voidaan jo paremmin, kiitos vinkeistä. Yhdistin teidän flunssankarkoittajanne thai-tyyppiseen kanakeittoon (kanakeitto, tuo kaikkien Comfort Foodien äiti...), jonne upposivat niin valkosipulit, inkiväärit, lusikallinen hunajaa, limenmehua, chiliä, lempeää kookoskermaa... Laitoin lehtikaaliakin, vaikkei se taida kovin aasialaista keittiötä edustaa, mutta kun sekin on niin terveellistä! Viinavillasukat taitavat enää olla kokeilematta :)

Seuraavaksi aion katsoa A Year in Burgundy'n. Se kertoo ranskalaisista viinitilallisista ja mulla on ikävä Ranskaan.

Tv-ohjelmista tuli mieleen: Iholla-sarjasta suosikkini ovat Patrick ja Jukka. Entä sun?

9.9.2014

Luvussa juuri nyt

Ajattelin tässä inkivääripäissäni, kun en muutakaan keksi, raportoida teille niistä kirjoista, joita tässä tiilirotiskossa tällä hetkellä lueskellaan.

Isä ja poika lopettelivat juuri ääneenlukukirjana Leijuvan pojan. Molemmat taisivat jäädä aika aatoksiinsa tämän jälkeen, teki selvästi säväyksen. Tästä myös puhuttiin paljon, lukemisen ulkopuolella, siinä oli sopivasti sellaista häiritsevää. Minä seurasin vain sivusta, kuuntelin puolella korvalla. Vasta myöhemmin tajusin, että tämähän on siis The - Poika raidallisessa pyjamassa - John Doyle!

Varasin saman tien kirjastosta Doylen kirjan Nooa Notkoniitty karkaa kotoa, kas pitää iskeä heti kiinni jos poika kymmenen korvilla kiinnostuu jostain kirjasta.

Siitä kiinnostuksesta puheenollen. Täällä odotetaan Aleksis Delikouraksen Nörtti 3:sta ihan soikeana. Piti oikein pistää kirjastoon viesti, että missä vaiheessa varauksemme etenee. Kirja on nyt kuulemma tullut kirjastoon, se pitää vielä kontaktimuovittaa ja laputtaa, sitten meidän nörtti pääsee Dragonslayerin maailmaan taas. Lisäksi pojan kirjoituspelipöydällä ovat sikinsokin ainakin Timi Möhläri 2 (luettu), Me rosvolat (kesken), joku osa Lassen ja Maijan etsivätoimistoa (luettu), Pertsa ja Kilu (luettu) sekä Hugo Cabret (kesken).

Typyköistä vanhempi lukee koulutehtävänään Minä olen Malalaa ja jossain välissä Ylpeyttä ja ennakkoluuloa. Toisella tyttärellä on myös kaksi kirjaa kesken, koulun puolesta Muumipapan urotyöt ja omana iltalukemisena Tähtiin kirjoitettu virhe. Tähtiin kirjoitetun virheen luimme myös minä ja esikoinen ja esikoinen osti sen vielä englanniksikin omakseen.

Herra Kamera taapertaa iltaisin läpi vanhempaa Siri Hustvedtia, Kaikki mitä rakastin. (Se ei lopeta lukemista kesken, vaikka ei tykkäis, toisin kuin eräät.) Lisäksi yöpöydän kulmalla keikkuu Tom Waits - Takapihan taikuri, haastattelukirja ja tekstikokoelma. Mikähän sillä on reissukassissa, joku sielläkin aina on mukana? Pitääkin kysyä kun kotiutuu.

Minulla taas on sellainen sekava kirjakausi meneillään. Montaa kirjaa päällekäin, ei mitään sydämenvierimmäistä juuri nyt. Mutta katsotaan nyt ainakin pinojen päällimmäiset:

- Välipalana Peter Maylen Bon Appétit (koska kyllä syöminen on ihanaa!)
- Gustave Flaubertin, Bibliomania (lause sieltä, toinen täältä).
- Riitta Konttisen ja Ulla Savojärven taidekirja Elin Danielson-Gambogista, jatkona sille Visavuori-putkelle, koska kun Dora Wahlroosin kihlaus Emil Wickströmin kanssa Pariisissa purkautui, oli Doralla suhde Italiassa rakkaan ystävänsä Elinin nuoren italiaismiehen Raffaello Gambogin kanssa, eli pakkohan mun oli mennä sitä polkua vielä eteenpäin.
- Joel Haahtelan  Traumbach (koska mä pidin Katoamispisteestä tosi tosi paljon).
- Kaari Utrion kolumnikokoelma Kiilusilmä feministi, jäänyt mutsilta meille.
- Agneta Rahikaisen Edith - Runoilijan elämä ja myytti (en taida päästä loppuun saakka).
- Thadée Klossowski de Rolan Vie rêvée, joka on odottanut jo ekasta YSL-leffasta lähtien - Thadéen rakastettu oli Loulou de la Falaise, YSL:n muusa - ja nyt on käsillä kohta jo toinen elokuva Saint Laurentista!
- Sanna Tahvanaisen Kuningatarta en ole vielä edes raottanut, mutta tuossa se odottelee.

Välillä mua nolottaa, että kutsun itseäni Kirjatoukaksi, enkä kuitenkaan kirjoista blogissa juurikaan pukahda. Mutta kyllä täällä luetaan, uskokaa pois!

8.9.2014

Kraah

Okei. Lisätään siihen eiliseen flunssaruokalistaan vielä kurkuma. Mä kokeilen i h a n  m i t ä  v a a n, että saan tämän taudin talttumaan.

Sekoitin siis edellispäivän kesäkurpitsakeittoon (liikaa) kurkumaa. Ja kuumaa vettä. Ei maistunut enää miltään, paitsi tietysti kurkumalta. Olo: edelleen kauhea.

Olen myös turvautunut kaneliin (ripottelin sitä Finrexin-kuppiin kun en muutakaan keksinyt) ja nuoleskellut sitruunanlohkoja kuumeisella kielelläni.

Hunajaa. Lusikalla purkista. Mulla on varmaan korvatulehduskin.

Kokonaisia valkosipulinkynsiä. Sinne samaan kaneli-Finrexin-kuppiin. Hei, who cares enää tässä vaiheessa.

En enää koskaan syö kurkkupastilleja. En enää koskaan syö varmaan mitään muuta kuin soseita, koska kitalakeni on kurkkupastillien raapima. En enää koskaan niistä, koska nenäni on... eikun siis pakkohan mun on.

Mä olen ihan rottamaisen vilustunut ja mulla alkaa palaa pinna! Tai palais, jos jaksais. Moikka.

Paku-Ville suositteli tiukkaa viinaa. Pitäiskö..?

Tämä postaus oli omistettu lukijallemme Tuikkikselle, joka rakastaa neuvoja ;)

7.9.2014

Erään flunssan anatomia


Eiks luulis, että kun syö tämmöisiä salaatteja monta kertaa viikossa, niin ei koskaan tule kipeäksi? Kaunistuu vaan, ja valloittaa maailman?

Mä olen nyt kuitenkin kurjassa flunssassa, voittamattoman sijasta olen voimaton ja turhautunut.  Ja kyllä, olen kokeillut kanakeittoa, chiliä, inkivääriä, valkosipulia, sitruunaa ja ranskalaisia perunoita. Ei auta.

Silloin kun vielä tein ihan hulluna töitä, tyyppiä yötä päivää ja vähän päälle, kehoni keksi, että raivokas kurkkukipu on se juttu, jolla minut saa pysähtymään. Kun vie ihmiseltä yöunet ja ääneen ja korvaa aivot kukkakaalilla, niin siinä on tykeimmältäkin tykiltä jalat alta. Tiukimmissa paikoissa hälytysjärjestelmäni iski kaupan päälle vielä korvatulehduksen ja silmätulehduksen, jos en muuten ymmärtänyt vihjettä. Jokin minussa oppi laukaisemaan rajun taudin aina kun moottori ylikuumeni.

Mutta miten ihmeessä opettaisin nyt kropalleni, että se saa hellittää hengenpelastajan roolistaan, olen oppinut läksyni? Että enää ei tarvitse aina turvautua megalomaaniseen flunssaan, kun kierrokset vähän kovenevat? Että täysi tohina voi nykyään merkitä vain isoa iloa ja lisää virtaa, eikä ole syytä painaa paniikkinappia eikä käynnistää palovaroittimia vaikka vauhtia olisi välillä vähän enemmänkin? Miten tästä kierteestä pääse pois??

Viime aikoina on ollut ihan superpaljon kivoja juttuja, uusia projekteja, hyvää säpinää. Ei ihan vielä tarpeeksi töitä, enemmänkin saisi olla, mutta on ollut niin ihanaa TEHDÄ, vaikean kesän jälkeen. Olen pursunnut ideoita ja uinut inspiraatiossa. Sellaista onnellista hurmaa, kun asiat vihdoin loksahtelevat kohdilleen. Ja arjen lisäksi paljon juhlia. Mielenkiintoisia uusia tuttavuuksia. Yllättäviä matkamahdollisuuksia.

Mitä tekee kroppa. Pam. Kanveesiin.

3.9.2014

Taiderundi

Ihastelitte aikoinaan kanssani tätä boheemia puutarhaa, ja kirjailijakammaria puutarhan yllä. No nyt teillä on elämänne tilaisuus livahtaa tuonne kukkien joukkoon, ateljeeterassille, joka on yksi etappi viikonlopun Konstrundan-taiteilijatapahtumassa!

Muddle Lilius - Atelier La Terrasse
6. & 7.9.
Christiersonintie 1
(Leikkipuiston yllä)

Hangossa Konstrundaniin osallistuvia taiteilijoita on kolme, lue lisää tästä.

Reissukinaa

Seuraa parisuhdepaljastus.

Rauman reissulla, toisena iltana me riitannuimme. Poika ikävöi meitä parin sadan kilometrin päässä, minä elin mukana. Herra Kamera ei pitänyt asiaa niin pahana, mutta minä kärsin. Ja sitten suutuin, kun toinen ei lähtenyt draamaani mukaan. Ja sitten suutuin vielä enemmän, kun toinen kävi nukkumaan, vaikka minä olin suuttunut. Seurasi mökötystä. Uudessakaupungissakaan emme puhuneet toisillemme ennen kuin Wahlbergin talossa, kun Herra Kamera laittoi pingviinihatun päähänsä (?!) ja kierteli museota muina miehinä.

Miten voikin toinen välillä niin ärsyttää? Ja miksi juuri silloin lopettaa puhumisen, kun puhumisella olisi todellinen näytön paikka? Helppohan se on hellustellessa leukojaan länkyttää.

Muistatko, mykkäkoulua olen pelännyt ennenkin?

EGGS



Yksi Herra Kameran varhaisia töitä ja miehen itsensä lemppari on tämä kananmunataulu.

Kuvauspaikkana oma studio vanhalla polkupyörätehtaalla, ja tuo hieno norjalainen villahuopa on muuten tosi kivasta raumalaisesta kaupasta nimeltä Busstop.

Lisää tietoja & teoksia täällä. (Uudet sivut avattiin juuri, jee!) Ja muistathan, että studiota voi myös vuokrata erilaisiin tilaisuuksiin. 

1.9.2014

Tattimatti










"Tatteja kaikki kädet täynnä!", huusi poika hädissään kun ei enää tiennyt minne olisi valtavat pullapäät laittanut. Laukkasin korin kanssa perässä kun hän kiisi pitkin metsää. "Mä olen nopea mutta tarkka." Totta.

Niin meillä oli sitten tatteja, mittaamattomat määrät tatteja, jotka takapihalla siivottiin ja patoihin pantiin. (Ja vähän pakkaseenkin.)

Tässä yksi ruokalaji, johon tatti upposi. Tattilasagne. Käytin reseptin pohjana Hangon Makaronitehtaalla vaikuttavan suloisen Sirlyn ohjetta.

Lihakastikkeeseen laitoin mm. Långötorpin Puutarhan keltaisia porkkanoita ja muitakin juureksia alkuperäistä ohjetta enemmän. Muutama nahistunut yksilö virkoaa kummasti kun saa oliiviöljyä ja viiniä niskaansa. Samoin tomaatit, jokunen tuore mutta pehmennyt pallukka, ja Muttin kirsikkatomaatteja tölkistä lisäksi. Maustoin kastikkeen reippaasti kuivatuilla yrteillä, tuoreet säästin sienille.

Paistoin tatit voissa valkosipulin, rosmariinin ja lehtipersiljan kanssa, tiristin vähän sitruunaa. Suola ja mustapippuri myllystä mausteeksi. Laitoin osan sienistä lasagnen sisään, ja osan ripottelimme rapeina ja ihanan yrttisinä annosten päälle. (Vaikka se ripottelu on tuossa annoskuvassa unohtunutkin.) Siten saimme tattia enemmän esiin, pelkäsin muuten sen jäävän muiden muhevien makujen jalkoihin.

Ikkunalla kasvaa basilikapuu, siitä vielä pieniä, sieviä lehtiä tulikuuman ja juustokastikketta tiukkuvan lasagnen viereen. Täydellinen sunnuntaiateria!

31.8.2014

Kuplat









Lauantaina illansuussa, Muinaistulien Yönä,  Hanko Tulliniemi muuttui ihan toiseksi paikaksi tai jopa planeetaksi. Tullarissa on taikaa ihan itsessäänkin, mutta nyt mentiin todellisuuden rajojen yli.

Liu'uimme eväskorien kanssa hiekkasärkkää juurakoiden yli satojen metrien hiekkarannalle, jossa aallot löivät rantaan vaaleanpunaisina ja tähdet leimusivat taivaan sijasta maassa, meren viivassa, pieninä tulipatoina.

Rannalla oli kaksi kuplaa, joista toisessa keinui kolmikko tuuppien ilmoille musiikkia, jota me emme olleet ennen tätä iltaa tienneet janoavamme melkein henkemme edestä. Tanssijat leijuivat ohi, yli ja lopulta veteen, paljaina ja vähän riivattuina. Gunnarsinrannan kokko roihahti luodolla tuleen, keskustan ilotulitukset heittäytyivät sataman yli meidänkin silmillemme.

Jos me katsojat emme olisi takertuneet toisiimme pimeässä kumartuen huohottamaan toistemme korviin "mahtavaamahtavaamahtavaa", olisin ehkä ehtinyt purskahtaa itkuun. Rytmi meni niin syvälle, melkein kuin minuun, joka on ollut ennen minua?

Ah, ei tätä voi selittää. Kuulostan kajahtaneelta. Mutta harvoin olen ollut niin onnellinen kuin lauantaiyönä Tulliniemen rannalla.

Musiikista vastasi järisyttävän kova kokoonpano: Kimmo Pohjonen (Luoja, mä taidan olla vähän rakastunut), Tuomas Norvio ja Juuso Hannukainen. Muutama sekunti Kuplat-juhlien nimikkobiisiä Vimeossa
Tanssitaiteilijat olivat Saara Töyrylä, Sari Palmgren, Laura Pietiläinen ja Anni Rissanen. AgitCirk-ryhmän sirkustaiteilijat Sakari Männistö ja Inga Björn. (Lähde: Kuplat-juhlien lehdistötiedote.)

29.8.2014

Instant Kirjatoukka

Pieni perjantaimuistutus: Kirjatoukkaa ja väkisinkin vähän Herra Kameraakin voi seurata myös Instagramissa, @kirjatoukkablog. Aika hemmetin paljon siellä ainakin syödään!

Tänä viikonloppuna seuraajat pääsevät mukaan mm. Hangon Muinaistulien Yön tunnelmiin...

Sunnuntaiaamu Uudessakaupugissa









Voi sievä Uusikaupunki, soimme sulle ihan liian vähän aikaa!

Pamahdimme paikalle sunnuntaiaamuna, kun kaikki vielä uinui ja hyrisi loppukesän painavassa helteessä. Kuljeskelimme keskellä katuja ja kurkistelimme ikkunoista sisään.

Siinä missä muut käyvät asuntomessuilla, me ajaudumme kotimuseoihin. Sisustusinspiraationsa kullakin. Ja haamuilimme taas vanhoissa peileissä, utuisessa lasissa, iättöminä.

Ensimmäinen pysäkki, Wahlbergin talo. Alakerrassa on tupakkatehtailijan koti, pöytäkin niin koreasti katettu. Yhdessä huoneessa on h i u k a n yllättäen Danny-näyttely *. Yläkerrassa ollaan kuin laivan kannella, esineistöä on merenkulkuun liittyen merimieskirstuista matkamuistoihin maailmalta.
Samassa pihapiirissä on myös suutarinverstas, sinnekin kurkistimme.

Seuraavaksi kävelimme pienen matkan Myllymäen viertä merimiehenkotimuseoon. Ihana. Jo se vanhan talon tuoksu. Talo (joka on rakennettu 1770-luvulla) on näytillä 1900-luvun alun asussa. Sellaisena kuin se ehkä oli, merimiehen perheellä, jossa aherrettiin arkiaskareissa ja odotettiin isää kotiin... Kaipaisin niin jotain tämmöistä Hankoonkin! Jos mä ryhdyn kotimuseoksi, niin tuletteko te mua katsomaan?

Luotsimuseo sijaitsee vähän kauempana, Vallimäen laella. Sieltä laskeudumme Vanhalle Kirkolle, jossa on ehkä maailman kaunein katto tähtineen. Lounas vielä Pakkahuoneen terassilla, fish & chips, lasi viiniä, purjeveneiden lähtötohinoita seuraillen.

Viikonloppumatkamme Raumalle, Harjavaltaan ja Uuteenkaupunkiin oli kotimatkaa vaille valmis. Toivottavasti nautitte seurassamme ja löysitte kenties jotain uutta nähtävää omille reissuillenne!

* EDIT: Lahopää mikä lahopää. Danny-näyttely oli Rauman Marelassa, ei Uudenkaupungin Wahlbergissa. Kiitos lukijalle, joka korjasi virheen. Pahoittelen väärää informaatiota!